Kirjoitan Spotify- musiikkipalveluun hakuasanaksi Palestine. Ruutuun ilmestyy soittolista Palestine Sounds. Siitä on hyvä aloittaa.

Äitini, toimittaja Mariam Leander (aikaisemmin Mirjam Majava, os. Mirja Lundberg) nukkui viime tammikuussa pois 73 -vuotiaana, nopeasti edenneeseen sairauteen.

Äidin viimeisenä iltana kutsuin muutaman ystävän sairaalahuoneeseen juomaan viiniä, kuuntelemaan musiikkia – ja keskustelemaan. Tunnelma oli rauhallinen, äiti unessa lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta. Hän nautti suuresti hyvästä musiikista, viinistä, fiksujen ihmisten seurasta, ja yhteiskunnallisista keskusteluista.

Puhuimme vuoteen äärellä myös äidille niin rakkaan Lähi-idän ja erityisesti Palestiinan asioista. Lupasin silloin itselleni, että käyn joskus läpi hänen ihmeellisiltä matkoiltaan kertynyttä aineistoa, runoja, proosakatkelmia, lehtijuttuja ja muistiinpanoja.

Ensimmäinen Lähi-idän retkemme vuonna 1989, pian vanhempien avioeron jälkeen, suuntautui Egyptiin. Kolusimme äidin kanssa Kairon museoita, basaareja, koptilaisia kirkkoja ja hevossiittoloita. Pyramideilla tarjottiin turisteille mahdollisuutta ratsastaa talutettavilla hevosilla. Ratsastuksen opettajanakin työskennellyt äitini huomasi, että yksi hevosista oli upea arabi- rotuinen ori ja maksettuaan hiukan ekstraa hän kiitolaukkasi yksin orilla aavikolle. Huolestunut hevosen vuokraaja oli jo hälyttänyt poliisit paikalle, kun äitini tuli takaisin hevosesta ja aavikosta hurmioituneena.

Olin tuolloin 12-vuotias ja Egyptin ihmeet tekivät suuren vaikutuksen. Kheopsin pyramidin sisällä minulle nousi yllättäen kuume ja hourailin kuin faaraon kirouksen saaneena pari päivää.

Äitini lähti pian pyhiinvaellusmatkalle Israeliin. Olimme liittyneet ortodoksiseen kirkkoon pari vuotta aiemmin. Pyhiinvaellus osui ensimmäisen Intifadan aikaan, ja äiti heräsi tuolloin myös alueen poliittiseen todellisuuteen.

Asuin 90-luvun alun isän luona. Äiti jatkoi matkojaan Lähi-idässä. Ne vaikuttivat toinen toistaan jännittävämmiltä, vaikka en ihan ymmärtänytkään todellisia riskejä. Äiti oli kokenut reissaaja, ja vaikutti selviytyvän tilanteesta kuin tilanteesta. Yleensä hän liikkui yksin. Ehkä hurjimmalta kuulosti ex tempore taksimatka Ammanista Damaskokseen ilman Syyrian viisumia, jonka kuitenkin entuudestaan tuntemattomat ystävälliset matkakumppanit järjestivät rajalla.

Huolimatta kristillisestä vakaumuksestaan, äiti arvosti suuresti Islamin uskoa, samoin kuin muutakin syvällistä elämänviisautta. Hän ei hyväksynyt uskonnoilla perusteltua epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa. Runous oli äidille islamia, kristinuskoa ja muitakin kulttuureja ja elämänkatsomuksia yhdistävä kieli. Omien kokemustensa ja havaintojensa lisäksi hän perehtyi syvällisesti Lähi-Idän historiaan ja poliittisten konfliktien taustoihin.

Äitiä ihmetytti monien kristittyjen osoittama varaukseton sympatia Israelin valtion palestiinalaispolitiikkaa kohtaan. Merkittävä osa järjestelmällisestä sorrosta jo vuosikymmeniä kärsineistä palestiinalaisista on kristittyjä ja he tarvitsisivat kipeästi apua ja tukea uskonsisariltaan ja veljiltään.

Ehkä räikeimpinä epäkohdat näyttäytyivät äidin toiseen Intifadaan, 2000-luvun alussa, ajoittuneella matkalla Betlehemiin. Äitini kirjoitti, kuinka oli kuullut useita kirkon työntekijöitä ja nunnia surmatun. Kristuksen syntymäkirkkoon matkalla olleita nuoria oli ammuttu kirkon edessä olevalle aukiolle. Äidin ollessa kirkon tornissa, alkoivat Israelin armeijan pommitukset, jossa tuhoutui iso osa läheistä sairaalaa.

Hän teki tältä matkalta ottamistaan valokuvista näyttelyn. Lisäksi hän teetti kristuksen syntymäkirkosta ottamistaan kuvista postikortteja, joita myymällä hän pyrki tukemaan palestiinalaisia. Hän halusi tehdä Betlehemin kärsimyksen näkyväksi myös suomalaisessa joulunvietossa.

Erityisen voimakkaan oikeudentunnon omaavalle äidilleni kokemukset palestiinalaisten hädästä olivat lähes ylitsepääsemättömiä. Varjot seurasivat häntä myös Suomeen, jossa katusuluilta ja taistelualueilta otetut kuvanegatiivit katosivat mystisesti valokuvaliikkeestä. Israelin lentokentillä ja muissa turvatarkastuksessa äitini sai kokea usein nöyryyttävää kohtelua.

Äiti valmisteli lyhyempää ajankohtaisjuttua Tel Avivin Euroviisuihin liittyen, ja kokosi aineistoa laajempaa kirjahanketta varten. Valitettavasti molemmat työt jäivät kesken. Tel Avivissa äitini huomioi, kuinka sapattikäytännöt olivat tiukentuneet rajusti verrattuna aikaisempiin vierailuihin. Hän valitteli ekstremismin leviämistä, ja tunnisti hyvin sen vaarat kaikissa lähi-idän uskonnollisissa suuntauksissa.

Puoli vuotta ennen poismenoaan hän vieraili viimeisen kerran rakkailla paikoillaan Gornyn luostarissa, Betlehemissä ja Ramallahissa. Aavikon tuulet puhalsivat hänet täyteen intoa ja toimintaa, vaikka liikkuminen kotimaassa olikin ollut hiukan kankeaa. Hän myös kertoi haluavansa tulla haudatuksi pyhälle maalle, mutta käytännön syistä hänen leposijansa on Helsingin ortodoksisella hautausmaalla.

Äitiä leimasi kyky innostua valtavasti, toisaalta myös aallonpohjat olivat syviä. Lähi-idän rinnalla Vienan-Karjala ja Venäjän luostarit vetivät häntä puoleensa. Äidin isän suku oli Karjalasta kotoisin ja hautapaikka karjalaisten runonlaulajien monumentin vieressä tuntuu sekin kodikkaalta.

Antti Majava

Voit lukea lehden tässä:  http://akys.kapsi.fi/wordpress/wp-content/uploads/2020/10/akys-2-20-netti.pdf

3. heinäkuuta 2020. Mies kävelee Beirutin Hamran kaupunginosan vilkkaalla pääkadulla sijaitsevan Dunkin’ Donuts ravintolan eteen ja ampuu itsensä kuoliaaksi. Rintaansa hän on kiinnittänyt kopion puhtaasta rikosrekisteristään, johon on kirjoittanut seuraavan katkelman Ziad Rahbanin Ana moush kafer -kappaleesta: En ole syntinen, mutta näkemäni nälkä on synti.

1. elokuuta 2020. Libanonilainen MTV -kanava esittää maan armeijan vuosittaisen juhlapäivän kunniaksi järjestetyn konsertin. Konsertin ohjelmistossa on Majida El Roumin Ya Beirut -kappale, jossa lauletaan vallankumouksen nousevan surun kohdusta. Tämä kielikuva on kuulijoiden yllätykseksi muutettu seuraavaan muotoon: la la la la.

31. elokuuta 2020. Ranskan presidentti Emmanuel Macron saapuu toistamiseen Beirutiin sitten 4. elokuuta satamassa tapahtuneen tuhoisan räjähdyksen. Yli viisikymmentä tuhatta allekirjoitusta keränneessä adressissa pyydetään Libanonin palauttamista Ranskan mandaattivallan alaisuuteen. Johtavien poliitikkojen sijasta Macron haluaa ensimmäiseksi tavata julkisuutta välttelevän Fairouzin – laulajan, jonka musiikin sanotaan olevan ainoa asia maassa, josta kaikki sen kansalaiset pitävät. Suosikikseen artistin tuotannosta Macron nimeää kappaleen Li Beirut. Maan 1975–90 sisällissodasta kumpuavan katkeransuloisen oodin esittämä kysymys siitä, miten viini, leipä ja jasmiini ovat vaihtuneet tuleksi ja savuksi on valitettavan ajankohtainen.

Matkallaan Beirutiin Macronin uutisoitiin viitanneen italialaisen marxistin Antonio Gramscin ajatukseen kriisistä. Gramsci kuvaa kriisiä kammottavana välitilana, jossa vanha jo kuolee, mutta uusi ei vielä pääse syntymään.

Mitä nämä kolme välähdystä Libanonin kesästä 2020 kertovat meille siitä Libanonista, joka kieltäytyy kuolemasta ja siitä, joka kamppailee syntyäkseen? Entäpä siitä pimeästä tilasta, josta maa ja sen kansalaiset löytävät itsensä näin syksyn alla?

Maan taloudellinen vapaapudotus on ollut järkyttävää seurattavaa. YK:n alaisen Läntisen Aasian talous- ja sosiaalikomission (ESCWA) elokuussa 2020 julkaisemien lukujen mukaan maan keskiluokka on kutistunut vuoden takaisesta 30 prosenttia. Köyhyydestä kärsivien osuus maan kansalaisista on noussut 28 prosentista 55 prosenttiin ja äärimmäisestä köyhyydestä kärsivien 8 prosentista 23 prosenttiin. Iso osa libanonilaisista kamppaileekin juuri nyt elämän perusedellytysten turvaamiseksi keskellä hyperinflaatiota. Kuluttajahintaindeksin mittaamien tuotteiden hinnat ovat nousseet 120 prosenttia viimeisen vuoden aikana. Julkisten palveluiden ja turvaverkkojen loistaessa pääasiassa poissaolollaan kasvava köyhyys merkitsee kyvyttömyyttä maksaa yksityisten koulujen ja yliopistojen lukukausimaksuja tai yksityisten sairaaloiden hoitokuluja. Lukuisista sodista ja konflikteista kärsineet vanhemmat ikäluokat ovat menettäneet inflaation takia noin 80 prosenttia varoistaan, joita he mahdollisesti olivat onnistuneet säästämään eläkepäivilleen.

Monet perheet ovat joutuneet tekemään vaikean päätöksen siirtää lapsensa halvempiin huonosti resursoituihin kouluihin. Syyrian kriisin takia monessa koulussa koulupäivät pyörivät jo entuudestaan täysin luokkahuonein useammassa vuorossa. Kaiken tämän päälle sataman räjähdys vaurioitti 163 koulua Beirutissa. Avustusjärjestö International Rescue Committeen (IRC) arvion mukaan yksistään räjähdyksen seurauksena – ottamatta siis huomioon talous- ja koronakriisien vaikutuksia koulujen toimintaan – yksi neljästä lapsesta Beirutissa on vaarassa jäädä ilman koulutusta ja riskissä päätyä luokkahuoneen sijasta töihin. Koska muutoksesta parempaan ei ole merkkejä, yhä useampi jättää hyvästit Beirutin lentokentällä ja liittyy maan jo entuudestaan suureen diasporaan. Surullisempia hyvästejä on jätetty syksyisen Välimeren aallokossa Kyprosta tavoittelevissa ääriään myöten täynnä olevissa ihmissalakuljettajien veneissä. Harva syyttää lähtijöitä luovuttamisesta Libanonin suhteen. Resilienssistä on tullut kirosana.

Lokakuun 17. 2020 tulee kuluneeksi vuosi Libanonin kansannoususta. Vuoden aikana maata hallitseva taloudellispoliittinen eliitti on uudistusten sijaan tehnyt sen, minkä se parhaiten osaa – jarruttanut heikennyksiä omaan asemaansa. Koska tämä arvatenkin kasvattaa entisestään vihaa ja tyytymättömyyttä eliittiä kohtaan, pelon ja sensuurin politiikka on vahvistunut hallinnon suhteessa kansalaisiinsa. Kansalaisia, mielenosoittajia ja poliittisia aktiiveja vastaan käydään yhä kovemmin ottein. Journalistit ovat saaneet tästä osansa niin fyysisen väkivallan, kuin oikeudellisen mielivallan muodossa. Tunnettu journalisti ja julkinen intellektuelli Rami G. Khouri on hiljattain argumentoinut Libanonin menettäneen paljon erityislaatuisuudestaan arabimaailmassa. Kuten monessa alueen valtiossa, nyt myös Libanonissa on vahva vastakkainasettelu militarisoidun valtion ja marginalisoidun kansan välillä. Vaikka tila kriittiselle julkiselle keskustelulle ja siitä kumpuavalle poliittiselle toiminnalle on kutistunut, on se kuitenkin edelleen suurempi, kuin Libanonin sisällissodan päättymisestä vuoteen 2005 jatkuneen Pax Syrianan aikana. Demokraattisia vapauksia ei ole vielä tukahdutettu täysin, mutta nämä ovat yhä muodollisempia. Kansalaisten oikeuksia ja vapauksia koskeva kehitys on huolestuttavaa, mutta kuten Khouri on todennut, vielä on liian aikaista sanoa mihin tämä kehitys maan lopulta vie.

Perustavanlaatuiset muutokset Libanonin poliittiseen ja taloudelliseen järjestelmään – jos ovat edes toteutuakseen – vaativat vuosia, ellei vuosikymmeniä. Jotta prosessi pääsisi edes aluilleen, on taloudellinen vapaapudotus pysäytettävä pian. Maan keskuspankin on arvioitu kykenevän jatkaa peruselintarvikkeiden, lääkkeiden ja muiden oleellisten hyödykkeiden subventointia enää muutaman kuukauden ajan. Jos keskuspankin reservit pääsevät loppumaan, esitetyt dystopiat Libanonia uhkaavasta nälänhädästä ja luisumisesta epäonnistuneeksi valtioksi voivat realisoitua hyvinkin nopeasti.

Apua synkimpien skenaarioiden välttämiseksi on onneksi tarjolla, mutta toistaiseksi maan eliitit eivät ole olleet valmiita siihen tarttumaan. Libanonilla on edelleen hyödyntämättä kansainvälisen yhteisön CEDRE-avustuskonferenssissa sille vuonna 2018 luvatut pääasiassa lainamuotoiset 11 miljardia dollaria. Myös Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) on ilmaissut halukkuutensa lainoittaa Libanonia, mutta keväällä 2020 aloitetut keskustelut organisaation kanssa ovat tällä hetkellä jäissä. Neuvottelut murenivat maan sisäiseen kiistelyyn kriisin vakavuudesta ja viimekätisen maksumiehen roolituksesta koskien pankkien kärsimiä tappioita. IMF:n lainan uskotaan mahdollistavan suuremmat lainat ja investoinnit toisaalta, joiden avulla maan taloutta voitaisiin – ainakin teoriassa – lähteä uudistamaan tuottavammaksi ja kestävämmäksi. Käynnissä on eräänlainen tuijotuskilpailu Libanonin eliitin ja Ranskan edustaman kansainvälisen yhteisön välillä: onko maan eliitti valmis kantamaan romahduksesta seurannutta taloudellista taakkaa ja uudistamaan maata perin pohjin, vai luopuuko kansainvälinen yhteisö uudistusvaatimuksista avun ehtona?

Vuosi 2020 on ollut Libanonissa täysin poikkeuksellinen. Talouskriisin lisäksi maassa on tapahtunut ydinaseluokkaa hipova räjähdys ja myös koronakriisi on kurittanut maata.
Koronatilanne on nyt huomattavasti pahempi kuin kevään ensimmäisen aallon aikana, mutta hallinto näyttää nostaneen kädet ilmaan eikä tartuntoja pyritä hillitsemään tehokkaasti. Viimeistään alkuvuodesta 2021 saanemme osviittaa siitä, mitä tästä kaikesta lopulta seurasi. Kuten niin usein, maassa edelleen asuvilla kansalaisilla ei juuri nyt näytä olevan muuta mahdollisuutta kuin odottaa tuloksia siitä, mitä jossain toisaalla on päätetty heidän elämästään.

Taavi Sundel
Taavi Sundell työskentelee Beirutissa Suomen Lähi-idän instituutin tutkijakoordinaattorina ja valmistelee maailmanpolitiikan väitöskirjaa Helsingin yliopistolle korkeakoulutuksen poliittisesta taloudesta

Voit lukea lehden tässä: http://akys.kapsi.fi/wordpress/wp-content/uploads/2020/10/akys-2-20-netti.pdf