Samiha oli kaksivuotias, kun hänen perheensä pakeni Palestiinasta. Oli vuosi 1948 ja Israelin valtiota oltiin perustamassa Yhdistyneiden kansakuntien päätöslauselmalla. Toisen maailmansodan jälkeen muodostetun kansainvälisen organisaation vastuulle oli jäänyt ratkaista alueen tulevaisuus, kun britit ilmoittivat vetäytyvänsä Palestiinasta, joka oli ollut sen mandaattialueena vuodesta 1920 lähtien. Brittien mandaatin aikana palestiinalaisen enemmistön rinnalle oli kasvanut poliittisesti vaikutusvalainen juutalainen vähemmistö, jonka tavoitteena oli perustaa juutalainen valtio juutalaisten nationalistisen liikkeen, sionismin, innoittamana. Palestiina oli valikoitunut uuden valtion sijainniksi uskonnolliskulttuurisista syistä, ja vuonna 1917 sionistien tavoite sai kansainvälisen tuen brittien hallinnon antamalla niin kutsutulla Balfourin julistuksella.

Juutalaisten osuus alueen asukkaista kasvoi tasaisesti maahanmuuton seurauksena koko brittimandaatin ajan, ja kun toinen maailmansota päättyi vuonna 1945, juutalaiset muodostivat 31 prosenttia alueen väestöstä. Toinen maailmansota ja holokaustin kauheudet loivat paineen löytää ratkaisu juutalaisten tilanteeseen, ja kansainvälinen yhteisö omaksui sionistien näkemyksen, jonka mukaan juutalaisten oikeudet ja hyvinvointi voitaisiin taata vain omassa kansallisvaltiossa, Israelissa. Vuonna 1947 Yhdistyneet kansakunnat perustikin komitean valmistelemaan päätöslauselmaa alueen tulevaisuudesta ja saman vuoden marraskuussa YK:n yleiskokous hyväksyi resoluution numero 181, jolla alueelle luotiin kaksi valtiota: yksi juutalaisille ja toinen arabienemmistölle.

Palestiinalaisten kannalta tällä päätöslauselmalla oli kohtalokkaat seuraukset. He olivat joutuneet altavastaajan asemaan, kun eurooppalaiset toimijat jakoivat aluetta kolonialismin hengessä. Arabivaltiot vastustivat YK:n jakosuunnitelmaa, joka olisi antanut enemmistön mandaattiPalestiinan maa-alueesta juutalaiselle vähemmistölle jättäen palestiinalaisille noin 43 prosenttia niistä alueista, joilla osa heistä oli elänyt sukupolvien ajan. Päätöslauselman hyväksymistä kohtalokkaampaa oli kuitenkin se, mitä siitä seurasi. Vuoden 1947 lopussa sionistien aseelliset joukot alkoivat tyhjentää niitä palestiinalaiskyliä ja asutuskeskuksia, jotka jäivät perustettavan juutalaisvaltion alueelle. Sionistijohtajien tavoitteena oli jo pitkään ollut juutalaisen enemmistön luominen, eikä juutalaisvaltiossa ajateltu olevan tilaa kahdelle eri kansalle. Siirtokuntakolonialismin periaatteiden mukaisesti sionistien tavoitteena oli saada hallintaansa mahdollisimman paljon maata mahdollisimman pienellä palestiinalaisella väestöllä. Vuoden 1947 lopusta vuoden 1948 loppuun kestäneen ajanjakson aikana lähes 800 000 palestiinalaista, noin 80 prosenttia alueen silloisesta väestöstä, oli joutunut jättämään kotinsa. Samihan perhe oli heidän joukossaan.

Palestiinalaisille vuoden 1948 tapahtumat muo­dostavat katastrofin, Nakban, joka uudelleenmääritteli koko palestiinalaisen yhteisön. Palestiinalaisista tuli pakolaiskansa, joka yhä edelleen asuu pakolaisleireillä eri arabivaltioissa. Samihan perhe pakeni monien muiden joukossa Syyriaan. Enemmistö pakolaisista päätyi Jordaniaan ja pienempi joukko Libanoniin ja niille mandaatti-Palestiinaan kuuluneille alueille, Länsirantaan ja Gazaan, jotka päätyivät Jordanian ja Egyptin miehityksen alaisuuteen vastaperustetun Israelin kanssa käydyn sodan seurauksena. Vuonna 1950 YK perusti palestiinalaispakolaisjärjestö UNRWA:n vastaamaan pakolaisten humanitaarisista tarpeista, ja UNRWA päätyi myös myöntämään palestiinalaisille virallisen pakolaisstatuksen edellä mainituilla alueilla, jotka päätyivät sen toimivallan alaisuuteen. UNRWA:n myöntämä pakolaisstatus periytyy isältä lapsille, ja vuoden 2019 lopussa sen rekistereissä oli kaikkiaan yli kuusi miljoonaa palestiinalaispakolaista.

Jatkuva turvattomuus

Samihan tarina kuvaa hyvin palestiinalaispakolaisten kokemuksia. Paettuaan Palestiinasta hänen perheensä oli päätynyt erinäisten vaiheiden jälkeen Damaskoksen eteläosissa sijaitsevalle Jarmukin leirille, jossa Samiha oli kasvanut ja lopulta perustanut oman perheensä. Jarmuk ei ole UNRWA:n mandaatin alaisuudessa oleva virallinen leiri, mutta ennen Syyrian sisällissotaa se oli Syyrian suurin palestiinalaisten asuinkeskittymä. Vuonna 2015 tapasin Samihan kuitenkin Syyrian sijaan Libanonissa, jonne hän oli pari vuotta aiemmin paennut sisällissotaa. Hänellä oli entuudestaan sukulaisia Libanonin palestiinalaisleireillä, joten elämän käytyä Syyriassa liian vaikeaksi ja vaaralliseksi, oli hän miehensä ja poikansa kanssa ylittänyt rajan Libanoniin.

Palestiinalaisille pakolaisuus on merkinnyt jatkuvaa epävarmuutta, ja monet ovat joutuneet jättämään kotinsa useaan otteeseen myös Nakban jälkeen. Väkivaltaisuudet ovat rikkoneet pakolaisyhteisöä pakolaisuuden alkuvuosista lähtien, mistä Syyrian sisällissota on vain viimeaikaisin esimerkki. Jordaniassa palestiinalaiset olivat osa1lisia vuosien 1970 ja 1971 aikana käytyyn lyhyeen sisällissotaan, mustaan syyskuuhun, jonka seurauksena palestiinalaisten poliittinen johto ja joukko vastarintaliikkeeseen kuuluneita pakolaisia siirtyi Jordaniasta Libanoniin. Vuoden 1967 jälkeen Israelin miehitys on määrittänyt pakolaisten elämää Länsirannalla ja Gazassa heikentäen heidän mahdollisuuksiaan rakentaa hyvää elämää. Vaikka palestiinalaisten elämä ei palaudu miehitykseen, vaikuttaa se kaikkiin sen osaalueisiin. Fyysisen väkivallan lisäksi miehityspolitiikan aiheuttama taloudellinen ja sosiaalinen näivettyminen, jatkuva epävarmuus ja vähäinen usko poliittiseen ratkaisuun ovat luoneet todellisuuden, jossa vaihtoehdot ovat vähissä.

Libanonissa maan sisällissodalla (1975–1990) ja pakolaisten oikeudettomalla asemalla on ollut vastaavat vaikutukset. Palestiinalaiset eivät usko hyvän elämän olevan mahdollista Libanonissa, ja moni sanoikin jo vuonna 2015, ettei Libanonissa ole tulevaisuutta. Sisällissodan aikana kohdattu väkivalta – Tel al-Zaatarin ja Shatilan joukkomurhat, leirien tuhoamiset ja saarrot, Israelin pommitukset ja sisällissodan jälkeenkin jatkunut etelä-Libanonin miehitys – on jättänyt syvät jäljet pakolaisyhteisöön ja yhdistettynä rajattuihin työ- ja omistusoikeuksiin on saanut Libanonin näyttämään vihamieliseltä elinympäristöltä. Tilanne on vain vaikeutunut viimeisten kymmenen vuoden aikana, kun maahan paenneet sadattuhannet syyrialaiset ovat tulleet kilpailemaan samoista, rajallisista resursseista. Maastamuutto näyttäytyykin monelle ainoana keinona paremman elämän saavuttamiseen.

Palestiinalaisten asemaan on vaikuttanut merkittävästi se, mille alueelle he päätyivät pakolaisiksi. Jordaniassa palestiinalaispakolaisille myönnettiin pian maahan saapumisen jälkeen Jordanian kansalaisuus, mikä on vakauttanut heidän asemaansa, kun taas Libanonissa ja Syyriassa pakolaiset ovat yhä vailla kansalaisuutta. Syyriassa palestiinalaiset pääsivät kuitenkin monien sosiaalisten oikeuksien piiriin, kun taas Libanonissa he ovat monella tapaa ulossuljettuja yhteiskunnasta, niin sosiaalisesti kuin taloudellisestikin.

Samihalle ja hänen miehelleen palestiinalaisten huono kohtelu Libanonissa tuli järkytyksenä, ja monien muiden tapaamieni syyrianpalestiinalaisten tavoin he painottivat, että toisin kuin Libanonissa, Syyriassa ei tehty eroa palestiinalaisten ja syyrialaisten välillä. Samihalle pako Syyriasta tarkoitti uutta Nakbaa, sillä hän joutui hylkäämään koko sen elämän, jonka oli miehensä kanssa onnistunut rakentamaan. Heidän tyttärensä perheineen oli edelleen jumissa Jarmukissa, joka on Syyrian sisällissodan alettua ollut taisteluiden keskiössä ja sen vuoksi pitkiä jaksoja piiritettynä.

Mahdollisuuksien puute ja epävarma tulevaisuus

Vaikka usko parempaan huomiseen on heikentynyt viime vuosikymmenen aikana, pakolaisten poliittinen identiteetti rakentuu yhä Palestiinan ympärille. Ajatus paluusta on motivoinut palestiinalaisten poliittista järjestäytymistä, ja se sai kansainvälisen yhteisön tunnustuksen jo pakolaisuuden ensimmäisenä vuonna, kun Yhdistyneet kansakunnat hyväksyi resoluution 194, joka takasi palestiinalaispakolaisille oikeuden palata koteihinsa. Israel ei kuitenkaan ole tähän suostunut, vaan on ennemminkin pyrkinyt ajamaan palestiinalaiset yhä ahtaammalle. Talojen tuhoaminen, maiden anastaminen, beduiinien pakkoasuttaminen ja pakolaisten paluun kieltäminen tuleekin nähdä samalla siirtokuntakolonialistisella jatkumolla, joka on tavalla tai toisella määrittänyt Israelin politiikkaa sen perustamisesta lähtien. Myös palestiinalaisten mielenilmaukset ja vastarinta nousevat tästä todellisuudesta: eivät yksittäisistä häädöistä tai väkivaltaisuuksista, vaan jatkuvista toimista, jotka kaventavat heidän mahdollisuuksiaan kaikilla elämän osa-alueilla.

Vaikka poliittinen toimijuus on osa palestiinalaispakolaisten elämää, painottuu arki kuitenkin parempien mahdollisuuksien etsimiseen. Työmahdollisuuksien puuttuminen on yksi merkittävimmistä arjen haavoittuvaisuutta lisäävistä tekijöistä, ja se on myös keskeinen syy sille, että parempaa elämää lähdetään etsimään Lähi-idän ulkopuolelta. Palestiinalaispakolaiset ovat vuosikymmenten ajan lähteneet töiden perässä niin Persianlahden maihin kuin muualle maailmaan. Työpaikka ja tasaiset tulot ovat edellytys sujuvalle arjelle maissa, joissa ei ole valtiollisia tukijärjestelmiä. Vastaavasti töiden puute rajaa elämää kokonaisvaltaisesti: se ei tee pelkästään juoksevien menojen hoitamisesta vaikeaa, vaan voi myös olla este naimisiinmenolle ja perheen perustamiselle sekä omasta terveydestä ja perheen hyvinvoinnista huolehtimiselle. Se rajoittaa mahdollisuuksia kouluttautua, sillä lukukausimaksut ovat monelle työssäkäyvällekin liian suuri kuluerä, ja se luo turhautuneisuutta erityisesti nuorten miesten keskuudessa, joille palkkatyö on ehto monien kulttuuristen odotuksien täyttämiseen. Myös Samihan pojalle työmahdollisuuksien puute oli syynä lähteä Libanonista Eurooppaan. Hän oli mennyt naimisiin Syyriasta lähdön jälkeen, mutta palestiinalaisten vaikea tilanne Libanonissa sai hänet jättämään vaimonsa ja pienen lapsensa ja lähtemään muiden joukossa epävirallisia reittejä pitkin Eurooppaan. Tavoitteena oli, että perhe seuraisi perässä, kunhan hän olisi saanut virallistettua asemansa ja perheenyhdistäminen tulisi mahdolliseksi. Samihan ja hänen miehensä tilannetta pojan virallistettu asema ei kuitenkaan pystynyt ratkaisemaan. Vaikka pakolaisleireillä on tavallista, että perheenjäsenet elävät lähellä toisiaan ja ovat myös vastuussa toistensa hyvinvoinnista, eurooppalaisen perhekäsityksen vuoksi eivät Samiha ja hänen miehensä kuulu perheenyhdistämisen piiriin. Heidän toiveenaan olikin rauhan solmiminen, jotta he pääsisivät palaamaan Syyriaan. Vaikka heidän talonsa oli tuhoutunut pommituksissa, oli Syyria kuitenkin heidän kotinsa. Nyt kuusi vuotta sen jälkeen, kun tapasin Samihan, ei Syyrian tilanne ole vieläkään ratkennut, ja Jarmukin leiri on yksi sisällissodan pahiten runtelemista asuinalueista.

Palestiinalaisten pakolaisuus jatkuu jo kahdeksatta vuosikymmentä, ja neljäs sukupolvi palestiinalaispakolaisia on kasvamassa aikuisiksi pakolaisleireillä, jotka ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet teltta- ja parakkirykelmistä tiheästi rakennetuiksi betonisiksi asuinkeskittymiksi. Enemmistö rekisteröidyistä palestiinalaispakolaisista elää leirien ulkopuolella, mutta siitä huolimatta leirit määrittelevät monella tapaa pakolaisten historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta: ne kertovat kodittomuudesta ja koetusta väkivallasta, niiden elinolosuhteet ovat osoitus rajallisista mahdollisuuksista ja oikeuksien puutteesta ja niiden jatkuva olemassaolo muistuttaa pakolai­su­den jatkuvuudesta ja pakolaisyhteisön poliittisista tavoitteista. Tällä hetkellä tilanne ei kuitenkaan luo uskoa pakolaisuuden päättymiseen, vaan poliittinen ratkaisu tuntuu monen mielestä utopistiselta toiveajattelulta. Palestiinalaispakolaisten tulevaisuutta varjostaa ennemminkin epävarmuus, joka saa ihmiset tarttumaan niihin oljenkorsiin, jotka voisivat tarjota ulospääsyn pakolaisten asemaa määrittävästä oikeudettomuudesta ja mahdollisuuksien puutteesta.

Tiina Järvi

Tiina Järvi on Tampereen yliopistossa työskentelevä tutkijatohtori. Hän väitteli tammikuussa 2021 sosiaaliantropologian alan väitöskirjalla ’Negotiating Futures in Palestinian Refugee Camps: Spatiotemporal Trajectories of a Refugee Nation’, joka käsittelee Libanonissa, Länsirannalla ja Jordaniassa elävien palestiinalaispakolaisten elinolosuhteita ja tulevaisuudentoiveita. Tällä hetkellä Järvi työskentelee tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa ’Palestiinan nyky-tulevaisuudet’ -tutkimusprojektissa.
https://trepo.tuni.fi/handle/10024/124114