Mikko Lohikoski analysoi Palestiinan tilanteen uusinta vaihetta
Hamasin massiivinen yllätyshyökkäys Israeliin ja Israelin ”totaalinen sota” Hamasia ja Gazan väestöä vastaan on jatkumoa vuosikymmenten väkivallan kierteelle, jonka ytimessä on Palestiinan pitkään jatkunut miehitys.
Toisaalta yleinen kehitys Lähi-idässä on kulkenut toiseen suuntaan. Sen keskeinen piirre on, että pitkään jatkuneista vastakkainasetteluista alueen maiden välillä on pyritty pääsemään irti ja asteittain korvaamaan se yhteisten intressien löytämisellä. Samalla painopiste alueella on siirtynyt perinteisiltä johtovaltioilta kuten Egyptiltä Persianlahden alueelle, jossa erityisesti Saudi-Arabian asema on korostunut.
Lähi-idän ongelmien tulehtunut ikuisuuskysymys, Palestiinan miehitys, näytti pitkään jääneen sivurooliin, kun erityisesti Yhdysvallat ja sen läheisin liittolainen Israel ovat pyrkineet väistämään koko ongelman. Ne laskivat, että Israelin ja arabimaiden suhteiden normalsoiminen johtaisi ajan mittaan myös niiden tuen vähenemiseen Palestiinan asialle, jonka näin toivottiin hiipuvan taka-alalle.
Uusin sota Lähi-idässä on järkyttävällä tavalla osoittanut, etteivät tällaiset kyyniset laskelmat ole toteutuneet. Lähi-itä kiehuu, kunnes Palestiinan kysymykseen saadaan oikeudenmukainen ratkaisu.
Menneet vuosikymmenet todistavat, että väkivallan vetovoima kasvaa palestiinalaisten keskuudessa samassa mitassa, kun usko poliittisiin ratkaisuihin vähenee. Tämä ilmenee myös siinä, että Hamasin sisällä sen sotilaallisen siiven vaikutusvalta näyttää merkittävästi kasvaneen lähinnä ulkomailla toimivan ”poliittisen siiven” kustannuksella. Viime vuosina Hamasin politiikassa oli nähtävissä suuntautumista enemmän poliittisen ratkaisun löytämiseen.
Hirvittäviä julmuuksia
Uusimmassakin sodassa on nyt nähty hirvittäviä julmuuksia. Hamasin taistelijoiden tekemät joukkomurhat esimerkiksi nuorten musiikkifestivaaleilla ovat tästä kammottava esimerkki. Vaikka palestiinalaisilla on oikeus vastustaa Israelin miehitystä – niin Gaza kuin Länsiranta ovat edelleen miehitettyjä alueita – on siviileihin kohdistunut väkivalta sotarikos.
Samoin Israelin massiivinen Gazan väestöön kohdistama tuho, niin siviiliasutusten pommittaminen kuin koko alueen saarto, täyttävät epäile-mättä vakavien sotarikosten tunnusmerkit. Monet kansainväliset järjestöt ja kansainvälisen oikeuden asiantuntijat, myös YK:n pääsihteeri Antonio Guterres ovat tehneet sen selväksi.
Nyt, kuten niin monta kertaa aiemminkin, uusinta väkivallan ja sodan kierrettä pyritään tarkastelemaan vain lyhyellä perspektiivillä: kuka hyökkäsi ensin, kenen syy sodan puhkeaminen on? Tällainen taustastaan irrotettu lähestymistapa saattaa hyvin palvella jonkun osapuolen etua, mutta ei kriisin ratkaisua. Jotta loputtomalta tuntuvasta sotien ja koston kierteestä päästäisiin irti, on tapahtumien kulku välttämätöntä asettaa historialliseen yhteyteensä – ja katsoa eteenpäin.
Tässäkin on syytä siteerata YK:n pääsihteeri Guterresia: Palestiinan kansa on 56 vuoden ajan alistettu tukahduttavaan miehitykseen”. Hän muistutti, ettei Hamasin hyökkäys 7. lokakuuta ”tapahtunut tyhjiössä”. Lausunto raivostutti Israelin edustajat, jotka vaativat Guterresia eroamaan.
Israelin ja Palestiinan välinen ristiriita on luonteeltaan epäsymmetrinen: toinen on miehittäjä, toinen miehitetty. Väkivalta kumpuaa laittomasta palestiinalaisalueiden miehityksestä, josta vastuun kantaa niin Israelin hallitus kuin niin kutsuttu ”kansainvälinen yhteisö”, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa ennen kaikkea Yhdysvaltoja ja Eurooppaa.
YK:n lukemattomat päätöslauselmat – mukaan lukien sitovat turvallisuusneuvoston lausumat – on jätetty toteuttamatta. Israelin miehitysvallan on annettu laajentua siirtokuntien muodossa yhä syvemmälle Palestiinan alueelle. Palestiinalaisten nöyryytys niin saarretussa Gazassa kuin Länsirannalla on jatkunut päivä toisensa jälkeen, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Samanaikaisesti erityisesti Yhdysvallat on jatkanut Israelin aseistamista vuosittain yli kolmella miljardilla dollarilla, taaten sille samalla poliittista ja diplomaattista tukea, joka estää ratkaisun etsimisen.
Harhakuva siitä, että Palestiinan ongelma vaipuisi unohtamalla unholaan on nyt dramaattisesti osoittautunut vääräksi. Väkivallan hinnan maksavat israelilaisten ja palestiinalaisten lisäksi myös muut, erityisesti alueen lähinaapurit, mukaan lukien Eurooppa.
Vain rauhanneuvottelut voivat lopettaa sotimisen
Jos Palestiinan kysymys voitaisiin väkivallalla ja asein ratkaista, se olisi jo tehty. Ainoastaan vaikea tie rauhanneuvottelujen kautta voi lopettaa sotimisen. Tässä suhteessa Yhdysvaltain ja EU:n päätös olla edes keskustelematta Gazaa hallitsevan Hamasin edustajien kanssa on ollut epäviisas. Ajatus, että vastapuolen kanssa keskusteleminen merkitsisi sen näkemysten hyväksymistä, on varsin erikoinen ja ilmentää ylimielistä suhtautumista. Diplomatiaahan tarvitaan juuri tällaisissa tilanteissa.
Presidentti Martti Ahtisaari totesi jo vuonna 2008 Ulkopolitiikka-lehden haastattelussa, ettei Hamasia voi ”sulkea pois prosessista, koska ilman sitä ei voida saada aikaan pysyvää ratkaisua konfliktiin.” Muut ratkaisut olisivat hänen mukaansa ”vain ajanpeluuta”. Ahtisaari muistutti, että Hamas valittiin vaaleilla johtoon. Hänen mukaansa kansan valinta tuli hyväksyä. Myös Israelin tiedustelupalvelun Mossadin entinen johtaja Efraim Halevy on katsonut, että Hamasin kanssa tulee neuvotella. Useinhan käy niin, että jos ei puhuta, aseet puhuvat.
Kolmenkymmentä vuotta sitten solmitun Oslon rauhansopimuksen toivottiin johtavan Palestiinan ongelman ratkaisuun. Tiedämme, että näin ei ole käynyt. Jo tuolloin, heti tuoreeltaan, viisaimmat miehitysalueiden kansanjohtajat kuten tri Haider Abdul-Shafi totesivat, etteivät kansan selän takana tehdyt manööverit tulisi johtamaan aitoon rauhaan.
Ehkä tärkeintä Oslon sopimuksessa oli se, että Israel ja PLO tunnustivat vastapuolen olemassaolon oikeutuksen ja roolin konfliktin osapuolina. Tämä oli pitkä askel Golda Meirin ja hänen seuraajiensa linjasta, joka kiisti Palestiinan kansan olemassaolon tai piti PLO:ta vain väkivaltaisena terroristijärjestönä. Myös PLO oli tehnyt pitkän ja vaivalloisen, vuosikymmeniä kestäneen matkan kohti realismia ja poliittista kypsyyttä.
Suurin heikkous Oslon sopimuksessa ja sen pohjalle rakentuneessa ”rauhanprosessissa” oli, että siinä ei määritelty selkeästi lopputulemaa, Palestiinan kansan laillisten oikeuksien toteuttamista. Molemmat osapuolet – toinen sotilaallisesti ja taloudellisesti ylivoimainen miehittäjä, toinen köyhä miehitetty kansa – laitettiin ”neuvottelemaan” keskenään, toivomalla hurskaasti, että siitä syntyisi kestävä ja molemmille kelpaava ratkaisu. Siksi tämän ”rauhanprosessin” painopiste – niin kauan kuin se kesti – oli sanalla prosessi, ei rauha. Israel ei halunnut rinnalleen itsenäistä, elinkelpoista Palestiinan valtiota.
Pohjimmiltaan pääongelma oli, että Oslon prosessissa Palestiinan kysymyksen ratkaisu irrotettiin kansainvälisen oikeuden periaatteista ja YK:n päätöslauselmista sekä niiden toteuttamisesta. Tämä on Oslon perinnön suurin synti. Oikeudenmukainen, pysyvä rauha edellyttää palaamista kansainvälisen oikeuden pohjalle ja kansainvälisen yhteisön keskeistä osallistumista kriisin ratkaisuun. Se, mitä asian jättäminen vain sen välittömille osapuolille merkitsee, on jo nähty. Seurauksena on ollut lukuisia sotia ja suuria inhimillisiä kärsimyksiä.
Uudet vaalit tarvitaan
Syyllisiä nykytilanteeseen ei kuitenkaan tule etsiä yksin ulkopuolisesti. Hamasin ohella myös ”virallinen” palestiinalaisjohto on vastuussa surkeasta tilanteesta. Sisäinen taistelu, joka ilmenee Gazaa hallitsevan Hamasin ja Länsirantaa hallitsevan Fatahin kesken, on pahasti heikentänyt palestiinalaisten asiaa. Niin kauan kuin taktiset valtalaskelmat estävät yhteisen palestiinalaisjohdon ja uuden kansallisen strategian rakentamisen, on turha kuvitella ulkomaailmankaan tulevan tosissaan apuun.
On myös surullista nähdä, kuinka ”virallinen” palestiinalaisjohto on vuosien mittaan muuttunut yhä autoritäärisemmäksi ja epädemokraattisemmaksi. Erityisesti 1980- ja 90 -luvuilla palestiinalaisten yhteiskunnallista elämää leimasi voimakas ja moniarvoinen kansalaisyhteiskunnan toiminta kaikilla elämän aloilla. Nyt se on pääosin onnistututtu tukahduttamaan.
Palestiinan vapautusrintama PLO – eri poliittisia ja yhteiskunnallisia suuntauksia ja kaikkialla maailmassa eläviä palestiinalaisia yhdistävänä tekijänä – on käytännössä lamautettu. Puhe ”Palestiinan kansan ainoasta laillisesta edustajasta” on pelkkää sanahelinää, kun kaikki valta on keskitetty. Samalla korruptio on levinnyt yhä laajemmalle Pales-iinan yhteiskunnassa.
Palestiinalaisjohdon surullisesta tilanteesta kertoo sekin, ettei sen kummemmin presidentillä kuin parlamentillakaan ole enää legitimiteettiä. Niiden toimikausi on päättynyt ajat sitten eikä uusia vaaleja ole pidetty. Kansalaisten usko ja luottamus johtajiinsa on pitkälti mennyt. Uusin sota on konkreettisesti osoittanut, kuinka marginaalinen Ramallahissa toimiva palestiinalaishallinto on. Se näyttäytyy yhä useammalle vain Israelin miehityksen käsikassarana, joka hoitaa sen puolesta käytännön asioita. Vähän kärjistäen voi kysyä, onko Israelin miehityshallinto kohta ainoa, joka siihen luottaa?
Samaan aikaan kun palestiinalaisjohto riitelee keskenään, jatkuvat Israelin laittomien siirtokuntien rakentaminen, sen armeijan yhä tihenevät ja väkivaltaisemmat hyökkäykset Länsirannalle, Gazan saarto ja tuhoaminen sekä pyrkimykset karkottaa mahdollisimman monet palestiinalaiset naapurimaihin. Niiden tavoite on syödä pohjaa YK:n päätösten mukaiselta kahden valtion ratkaisulta. Monet ovatkin jo lannistuneena todenneet, että sen toteuttaminen ei enää olisi mahdollinen.
YK päätti perustaa kaksi itsenäistä valtiota
On syytä palauttaa mieleen Palestiinan kysymyksen historiaa. YK:n yleiskokokous päätti 29.11.1947, pitkien ja vaikeiden neuvottelujen ja lukuisten konfliktien jälkeen, jakaa Palestiinan mandaattialueen niin, että sille perustettaisiin kaksi itsenäistä valtiota sekä kaikille avoin Jerusalemin kaupunki. Näistä syntyi vain toinen valtio eli Israel, joka on sen jälkeen miehittänyt yhä laajempia palestiinalaisvaltiolle kuuluvia alueita. Vuonna 1967 YK:n turvallisuusneuvosto vaati, sodan päätteeksi, Israelia vetäytymään ennen sotaa vallinneille rajoille, jotka siis muodostavat kansainvälisen oikeuden mukaan Israelin ja Palestiinan rajalinjan. Tämänkin jälkeen Israel on laajentanut miehityksiään.
Kysymys siitä, onko palestiinalaisilla oikeus omaan, itsenäiseen valtioon, on siis ratkaistu jo vuonna 1947, jolloin samalla päätöslauselmalla 181 päätettiin perustaa kaksi itsenäistä valtiota. Tämän mukaisesti Pales tiinan vapautusjärjestö julisti vuonna 1988 Palestiinan valtion. Todellisuudessa Palestiina on kuitenkin edelleen Israelin miehitysvallan alla.
Vaihtoehtona kahden valtion rauhanomaiselle rinnakkainelolle tarjotaan paluuta ajatukseen yhdestä, jakamattomasta demokraattisesta valtiosta koko alkuperäisen Palestiinan – siis myös nykyisen Israelin – alueella, jossa juutalaiset ja palestiinalaiset eläisivät tasavertaisina keskenään. Tämähän oli myös Palestiinan vastarintaliikkeen alkuperäinen tavoite, jota niin PLO:n vasemmistolaiset jäsenjärjestöt kuin myös Hamas ovat edustaneet.
Tällaiseen kauniiseen, idealistiseen visioon, jossa kaikki olisivat veljiä ja sisaria keskenään, on kuitenkin vaikea uskoa. Palestiinalaisten kansallisen vapautustaistelun merkittävin saavutus, oman kansallistunteen kehityksen ohessa, on ollut se, että maailman valtioiden enemmistö eli 138 YK:n 193 jäsenvaltiosta on tunnustanut Palestiinan valtion diplomaattisesti ja lähes kaikki muutkin maat kuten Suomi ovat ilmaisseet sitä periaatteessa kannattavansa. Lisäksi Palestiina on YK:n tarkkailijavaltio, kuitenkin vailla täyttä jäsenyyttä.
Olisi mielestäni vakava virhe luopua oikeudesta omaan, itsenäiseen valtioon ja sen saamasta laajasta kansainvälisestä tunnustuksesta.
Kun Israelin hallitukset eivät ole suostuneet itsenäisen Palestiinan valtion perustamiseen naapuriinsa – edes tiukoin turvallisuusehdoin – kuinka voitaisiin kuvitella, että se olisi valmis ottamaan viisi miljoonaa palestiinalaista omien rajojensa sisälle täysin kansalaisoikeuksin? Jo nyt Israelin kansalaisista neljänneksen muodostavia arabeja syrjitään monin tavoin.
Israel totesi perustamisjulistuksessaan 1947 olevansa juutalaisvaltio ja perustuslaissaan jälleen 2018 määritti ”Israelin juutalaisten kansallisvaltioksi”. On selvää, että yhden valtion periaate – niin kaunis ajatus kuin se onkin – merkitsisi, että se olisi joko juutalainen tai demokraattinen, ei molempia. Mitä ilmeisimmin se johtaisi entistä jyrkempään syrjintään – apartheidiin – tai palestiinalaisten joukkokarkotuksiin, tai molempiin.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesikin hiljattain viisaasti, että kahden valtion malli, jossa palestiinalaisilla olisi oma valtionsa Israelin rinnalla, on ainoa mahdollisuus rauhaan Israelin ja Palestiinan kansoille, ja että siihen on nyt tartuttava tosissaan.
Palestiinan ongelma on ennen kaikkea brittiläisen kolonialismin ja saksalaisen fasismin tuote. Koko ihmiskunta – YK:n välityksellä – on taannut Israelin olemassaolon oikeutuksen ja turvallisuuden edellyttäen, että myös se täyttää velvollisuutensa. Siksi kansainvälisen yhteisön on ryhdistäydyttävä ja otettava vastuu kriisin ratkaisemisesta, ennen kuin on liian myöhäistä.
Suomen viralliset edustajat ja kansalaisjärjestöt tekevät palestiinalaisalueilla tärkeää työtä, usein vaikeissa oloissa. Tätä työtä tulee jatkaa ja tukea voimakkaammin, muun muassa etsimällä keinoja luottamusta lisääviin toimiin israelilaisten ja palestiinalaisten kesken. Yleisemminkin, nyt olisi aika vahvistaa niin UM:n puitteissa kuin muutoinkin rauhanvälityksen ja -rakentamisen asiantuntemusta ja kapasiteettia, Martti Ahtisaaren perinnön hengessä.
Samalla kuitenkin kaivataan vahvaa poliittista ja diplomaattista tukea rauhan aikaansaamiseksi, niin EU:ssa, YK:ssa kuin muillakin foorumeilla. Muutoin väkivallan ja sodan kierre tulee vain jatkumaan, yhä tuhoisammin seurauksin.
Mikko Lohikoski
Kirjoittaja on VTM ja kanslianeuvos, joka toimi Arabikansojen ystävyysseuran pääsihteerinä ja sitten varapuheenjohtajana seuran perustamisesta lähtien 1990-luvun alkupuolelle. Hän toimi myös vuodesta 1986 lähtien YK:n kanssa yhteistyötä Palestiinan puolesta tehneiden Euroopan kansalaisjärjestöjen yhteiselimen (ECCP) ensimmäisenä puheenjohtajana. Artikkeli on kirjoitettu 25.10.2023.