Hävityssota ja väestön näännyttäminen Gazassa jatkuu toista vuotta ja väkivalta Länsirannalla pahenee. Israel on leimannut YK:n ”terroristiseksi järjestöksi” ja pääsihteeri Antonio Guterresin ”ei-toivotuksi henkilöksi”. YK:n avustusjärjestön UNRWA:n toiminta on kielletty Israelissa. Palestiinalaisten oikeudet halutaan kieltää ja ääneen vaaditaan heidän karkottamistaan. Kaikki tämä osoittaa halveksuntaa paitsi YK:ta, myös kansainvälisen oikeuden periaatteita kohtaan.
Tässä tilanteessa Suomen ja Euroopan unionin tulisi selkeästi, sanoin ja teoin, ilmaista tukensa Palestiinan kansan laillisille oikeuksille. Se merkitsee välittömän tulitauon vaatimista, Palestiinan valtion tunnustamista, sen täysjäsenyyttä YK:ssa sekä mm miehitysalueiden tuotteiden boikotointia. Tarvittaessa tulee ryhtyä pakote- ym. toimiin vaatimusten tueksi.
Vaikeneminen tulkitaan hiljaiseksi hyväksymiseksi. Se ruokkii vain ääriaineksia, jotka yrittävät estää poliittisen ratkaisun kahden valtion periaatteen pohjalta. Se johtaisi vain väkivallan kierteen jatkumiseen.
Aika ei ole neutraali tekijä – nyt on aika toimia!
Presidentti Kekkosen analyysi on edelleen ajankohtainen
”Mitään pysyvää rauhanomaista ratkaisua Palestiinassa ei olekaan saavutettavissa ilman, että Palestiinassa alun perin asuville arabeille tehdään oikeutta. Tämä, ja juuri tämä, eikä suinkaan yksinomaan kysymys valtiollisista rajoista, on Palestiinan konfliktin ydin.”
Nämä sanat, jotka presidentti Urho Kekkonen tunnetussa Palestiina-puheessaan joulukuussa 1973 lausui, ovat osoittautuneet kaukonäköisiksi, samoin näkemys, että ”Euroopan syöpänä on Palestiinan ongelma.” Kuluneet vuosikymmenet ovat lisäksi todistaneet oikeaksi hänen näkemyksensä, että ”Israelin militaristiset käsitykset eivät tule johtamaan rauhanomaiseen ratkaisuun Lähi-idässä.”
Suomen Lähi-idän politiikka on vuosikymmeniä rakentunut tälle Kekkosen ilmaisemalle periaatelinjalle, joka nojautuu kansainväliseen oikeuteen ja YK:n päätöslauselmiin. Aika ajoin politiikkaa on tehty jonkin verran aktiivisemmin, useimmiten kuitenkin perin varovaisesti ja hieman jälkijunassa tullen, mutta yleensä kuitenkin ”Kekkosen linjalla” pysyen.
Maamme linjaus ei suinkaan ole saanut kaikkien siunausta, vaan aktiivista ja jopa raivokasta vastarintaa sitä kohtaan on esiintynyt. Jotkut saattavat vielä muistaa millaista kamppailua Suomessa aikanaan 1980-luvun alussa käytiin PLO:n toimiston avaamisesta Helsingissä ja PLO:n puheenjohtajan Jasser Arafatin kutsumisesta Suomeen. Se toteutui lopulta vasta alkuvuodesta 1989. Varsinkin kristillisdemokraattien edustajat ovat aina vastustaneet kaikkia kontakteja palestiinalaisiin ja viittauksia heidän oikeuksiinsa.
Joidenkin uskonnollisten piirien kritiikitön Israelia tukeva hurmahenkinen toiminta on jo pitkään jakanut kirkkoa. Arkkipiispa Mikko Juva puuttui tähän vuonna 1982, kun Israel piiritti ja pommitti Länsi-Beirutia joidenkin kristillisen piirien siunatessa sitä.”Järkyttävintä asiassa on, etteivät asianosaiset ilmeisesti lainkaan tajua, miten lähellä heidän kirjoituksensa ovat Jumalan pilkkaa. Hehän panevat Jumalan viime kädessä syypääksi siihen häikäilemättömään väkivaltaan, siihen tuhansian naisten ja lasten surmaamiseen, jonka Israelin sotakoneisto on saanut aikaan.”
Juvan toteamus on nyt mitä ajankohtaisin. Mutta missä on tämän päivän Mikko Juva?
Toinen puoli presidentti Kekkosen puheesta koski Israelia. Hänen mukaansa ”Israel ei ole alueellisesti pysynyt niissä puitteissa, joihin YK sen perusti. Monien yhteenottojen aikana se on väkivaltaisesti laajentanut aluettaan arabien kustannuksella. Israel ei myönnä omilla tai hallitsemillaan alueilla asuville arabeille täysiä kansalaisoikeuksia:”
Tämä kriittinen arvio Israelin politiikasta ei kuitenkaan Kekkosen mukaan merkinnyt sitä, etteikö Israelin valtiolla olisi oikeus olemassaoloon. ”Israelin valtion perustaminen ja olemassaolo on kuitenkin tosiasia. Koko ihmiskunta, YK-järjestön kautta, kantaa siitä vastuun. YK on turvallisuusneuvostonsa päätöksellä numero 242 taannut Israelin jatkuvan olemassaolon ja turvallisuuden edellyttäen, että myös Israel täyttää velvollisuutensa ihmiskuntaa kohtaan.”
Ennen Gazan sotaa länsimaissa, myös Suomessa, haluttiin sulkea silmät Palestiinan asialta. Kuviteltiin tai ainakin toivottiin, että se unohtuisi, liudentuisi kuin vesivärimaalaus sateessa, käyttäen professori Markku Kuisman metaforaa. Ajatuksena oli, että arabimaiden ja Israelin diplomaattiset suhteet, joita Yhdysvallat on aktiivisesti ajanut, neutralisoisivat Palestiinan ongelman ja veisivät palestiinalaisilta arabimaiden potentiaalisen tuen. Akuutti vaara tällaisesta saattoikin olla
tärkeä tekijä Hamasin hyökkäyksen ajoituksessa.
Tuemme Palestiinaa, mutta…
Keskustelu Suomen Palestiinan-politiikasta on viime aikoina tuonut esiin erilaisia painotuksia, myös erimielisyyksiä. Vasemmistoliitto ja SDP ovat vaatineet Suomea tunnustamaan Palestiinan valtion, mille kannalle myös vihreiden keskeinen ulkopoliittinen vaikuttaja Pekka Haavisto on kallistunut.
Yllättävää ei ole, että kristillisdemokraatit, nyt perussuomalaisten tukemana, on asettunut vastustamaan tunnustamista. Erona aiempiin tilanteisiin on se, että nyt ne ovat hallituspuolueita. Samalla ne antavat savuverhon muille eri puolueita kannattaville konservatiiveille. Ei ole salaisuus, että kaikissa porvaripuolueissa on voimia, jotka suhtautuvat tunnustamiseen epäröiden tai vastustavat sitä.
Palestiinalaisten pitkän kansallisen taistelun keskeisiä saavutuksia on – kansallistunnon voimistumisen ohella – se, että kansainvälinen yhteisö YK:n kautta on tunnustanut heidän oikeutensa omaan, itsenäiseen valtioon vuoden 1967 rajoin. Tämä valtio kattaa Länsirannan, Gazan ja Itä-Jerusalemin.
Suomen virallinen linja kuitenkin on, että maamme tulee tunnustamaan Palestiinan valtion – kyse on vain oikeasta ajankohdasta – toisin sanoin ei ”ehkä” vaan ”kun”. Presidentti Alexander Stubb on samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä Sauli Niinistö siitä, että Palestiinan valtion tunnustaminen, joka merkitsee ”kahden valtion mallia”, Israelin ja Palestiinan valtioiden rauhanomaista rinnakkaineloa, on ainoa realistinen tie oikeudenmukaiseen ja pysyvään rauhaan Lähi-idässä. Samaan johtopäätökseen ovat tulleet lähes kaikki maailman maat, joista vajaa 150 eli kolme neljäsosaa YK:n jäsenvaltioista, on jo tunnustanut Palestiinan. Myös Yhdysvallat on – ainakin sanallisella tasolla – sitoutunut tähän tavoitteeseen.
Suomessa on syntynyt voimakas Palestiinan kansan oikeuksia tukeva solidaarisuusliike, joka arvostelee myös omaa hallitustamme hampaattomuudesta ja siitä, että emme pidä kiinni kansainvälisen oikeuden periaatteista. Toki Israelin murhaavaa politiikkaa on virallisesti arvosteltu ja kritisoitu, mutta varsin hampaattomasti – verrattuna esimerkiksi suhtautumiseemme Ukrainan sotaan. Vaikka kriiseissä on eroja, molemmissa kyse on aggressiosodasta naapurivaltiota vastaan ja laittomasta miehityksestä. Ei ihme, että monet näkevät Suomen de facto tukevan tai ainakin sietävän Israelin toimintaa, semminkin kun olemme lisänneet asekauppoja sen kanssa.
Arabikansojen ystävyysseura on perustamisestaan lähtien korostanut YK:n ja kansainvälisen oikeuden periaatteita, mikä pitää sisällään Israelin olemassaolon tunnustamisen ja palestiinalaisten oikeuden omaan itsenäiseen valtioonsa.
Palestiinalaisalueiden miehitys jatkunut jo vuodesta 1967
Onkin syytä hieman katsoa taaksepäin ja palauttaa mieliin, kuinka nykytilanteeseen on tultu. YK:n yleiskokous päätti jo vuonna 1947 päätöslauselmassaan 181 jakaa brittien hallitseman valtioon, juutalaisten Israeliin ja arabien Palestiinaan. Kolmen uskonnon pyhästä kaupungista Jerusalemista oli tuleva kansainvälisen yhteisön hallitsema corpus separatum, erillisalue. Tuota päivää, 29. marraskuuta, vietetään vuosittain kansainvälisenä Palestiina-solidaarisuuspäivänä.
Päätöksen taustavoimat löytyvät ennen kaikkea 2. maailmansodan voittajista. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet, olivat vahvasti sen takana ja tunnustivat välittömästi Israelin valtion, kun se toukokuussa 1948 julistettiin syntyneeksi. Palestiinan arabit sekä alueen arabivaltiot sen sijaan vastustivat jakopäätöstä: ne pitivät epäoikeudenmukaisena, että alueella ikiajoista eläneet palestiinalaiset joutuivat maksamaan Hitlerin ja eurooppalaisten synneistä, holokaustista. Lisäksi ne pitivät perusteettomana, että juutalaisille annettiin enemmän maata kuin enemmistönä oleville arabeille. Presidentti Kekkonen viittasi puheessaan näihin näkemyksiin.
Nuoren Israelin valtion joukot karkottivat vuonna 1948 noin 750 000 palestiinalaista ja maa valtasi lisää alueita. Sama tapahtui vuoden 1967 ja 1973 sodissa, jolloin koko historiallinen Palestiina oli Israelin hallussa.
Kansainvälisen yhteisön kannalta merkittävä oli YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 242 vuoden 1967 sodan jälkeen. YK edellytti Israelia vetäytymään tätä sotaa edeltäneille rajoilleen, ei kuitenkaan enää vuoden 1947 jakopäätöksen rajoille. Tämä merkitsi Palestiinan alueiden voimakasta supistamista. Kun nykyään puhutaan miehitetyistä palestiinalaisalueista, niillä tarkoitetaan alueita, jotka Israel vuoden 1967 sodassa valtasi – Jordan-joen länsirantaa, Gazaa ja Itä-Jerusalemia. Näiden alueiden laiton miehitys on kestänyt jo 57 vuotta.
Israelin miehityksellä on ollut dramaattinen vaikutus palestiinalaisiin, joiden elinolosuhteet ovat jatkuvasti huonontuneet. Sotilaallinen miehitys nöyryyttää palestiinalaisia ja on tehnyt heidän elämänsä sietämättömäksi. Laittomien siirtokuntien jatkuva laajeneminen, joka on tapahtunut niin oikeisto- kuin vasemmistohallitusten aikana, on syönyt palestiinalaisten hallussa olevia alueita.
Mutta toisenlainenkin vaikutus miehityksellä on ollut: kollektiiviset rangaistukset ja kärsimykset sekä vastarinta ovat synnyttäneet palestiinalaisissa vahvan yhteistunnon, aikaansaanet kansallisen herätyksen. Kun Israelin alkuaikojen pääministeri Golda Meir aikoinaan väitti, ettei palestiinalaisia ole olemassa, he ovat vain arabeja, ja presidentti Kekkonenkin puhui Palestiinan arabeista, on nyt kaikille selvää, että palestiinalaiset ovat oma kansakuntansa. Myös Israel joutui tämän vastahakoisesti tunnustamaan 1990-luvun alun Oslon sopimuksissa.
Palestiinalaisten kypsyminen poliittiseen ratkaisuun
Columbian yliopiston emeritusprofessori Rashid Khalidi on nyt suomeksi käännetyssä kirjassaan ”Palestiina – sata vuotta asutuskolonialismia ja vastarintaa 1917-2017” yksityiskohtaisesti selostanut kansansa historiaa ja kärsimyksiä. Hän tarkastelee myös kriittisesti palestiinalaisjohdon toimintaa. Khalidi arvostelee sitä, että Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johto, joka pitkään asui maanpaossa ulkomailla, oli vieraantunut miehitysalueiden realiteeteista ja mielialoista. PLOn alkuperäisenä linjana oli ollut vaatimus koko Palestiinan vapauttamisesta ja yhtenäisen, demokraattisen valtion perustamisesta entiselle mandaattialueelle, toisin sanoen ”joelta merelle”. Keskeisenä keinona tämän päämäärän saavuttamiseksi nähtiin aseellinen taistelu, varsinkin sen jälkeen kun palestiinalaiset turhautuivat arabivaltioilta saamaansa tukeen.
Nähtiin, että ainoa tie kansalliseen vapautumiseen oli ottaa asiat omiin käsiin. Palestiinan vapautusarmeijan sotilaat ottivatkin yhteen Israelin joukkojen kanssa ja myös siviileihin kohdistettiin iskuja. Israel osoittautui kuitenkin sotilaallisesti ylivoimaiseksi vastustajaksi. Lisäksi aseelliset hyökkäykset, mukaan lukien terrorismi, vahvistivat Israelin poliittista asemaa lännessä – miehittäjästä tehtiin uhri, uhrista syyllinen.
Ajan mittaan kävi ilmeiseksi, että aseellinen taistelu ei johtaisi palestiinalaisten oikeuksien toteutumiseen, eikä edes edesauttanut sitä. Miehitetyillä alueilla syntynyt, pääosin aseeton kansannousu eli intifada antoi 1980-luvun lopulla PLO:n johdolle lopulta tilaisuuden julistaa, että palestiinalaiset olivat valmiita perustamaan oman valtionsa Israelin rinnalle ja hyväksyä YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 242 ja 338, vaikka niissä ei palestiinalaisten oikeuksista suoraan puhuttukaan. Nytkin, kuten vuonna 1947, kaksi suurvaltaa eli Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, painostivat voimakkaasti PLO:ta tunnustamaan Israelin valtion ehtona diplomaattisen ratkaisun aikaansaamiselle.
PLO:n uusi linjanveto, joka saattoi loppuun Arafatin YK-puheesta 1974 alkaneen kehityskaaren, avasi tien diplomaattisille ratkaisuille. Arafat julisti Algerissa pidetyssä PLO:n kansallisneuvoston kokouksessa Palestiinan valtion perustetuksi vuonna 1988. Tämä johti sittemmin mm Madridin rauhanneuvotteluihin ja Oslon sopimukseen.
Samanaikaisesti kun palestiinalaisten kansallinen liike PLO:n johdolla irrottautui aseellisesta taistelusta ja suuntautui etsimään poliittista ratkaisua, voimistui erityisesti Gazassa Islamilaisen vastarintaliikkeen Hamasin nimellä tunnettu suuntaus, jonka kehitystä Israelin miehitysviranomaiset alkujaan tukivat – vastapainona PLO:lle. Hamasin juuret ovat Egyptin Muslimiveljeskunnassa. Se pidättäytyi pitkään haastamasta miehittäjää, suunnaten toimintansa yhteiskunnan uskonnolliseen herätykseen ja voimansa PLO:n vastustamiseen.
Oslon sopimusten osoittautuminen vain Israelin keinoksi pitkittää miehitystä sekä Fatah-liikkeen johtaman palestiinalaishallinnon muuntuminen – osin tahtomattaankin- väestön silmissä pikemminkin Israelin miehityksen apuvälineeksi, on Hamas varsinkin Gazassa mutta myös Länsirannalla nauttinut laajaa kannatusta. Tämä ei välttämättä ole koskenut sen strategiaa kuin sitä, että liike on ainakin yrittänyt taistella miehitystä vastaan.
Kokemus osoittaa, että palestiinalaisten tuki aseelliselle vastarinnalle voimistuu aina kun poliittisen ratkaisun tie näyttää menneen umpeen. Ja tästähän Israelin hallitus on tehokkaasti pitänyt huolen.
Israelilta puuttuu realistinen suunnitelma tiestä rauhaan
Nyt, kun aselevosta Gazaan käydään jälleen neuvotteluja, kytkeytyy siihen erottamattomasti kysymys tulevaisuudesta: Kuka hallitsee ”huomenna” Gazaa? Mikä on palestiinalaisten tulevaisuus? Onko poliittinen ratkaisu ja pysyvä rauha mahdollinen?
Yhdysvaltain aseistaman Israelin sotilaallinen ylivoima on murskaava. Se näyttää juovuttavan
pääministeri Netanjahun uskomaan, että tällä kertaa maa voi lopullisesti nujertaa palestiinalaisIsraelin johdon tueksi. Poliittisen lännen suhtautuminen Palestiinan kriisiin on vakavasti syönyt sen kansainvälistä uskottavuutta, joka säteilee mm globaalin etelän puolinaisena suhtautumisena Ukrainan tilanteeseen.
Kansainvälisen oikeuden linjaukset Palestiinan kysymyksessä ovat selkeämmät kuin ehkä missään muussa konfliktissa. Pienten valtioiden kuten Suomen kannalta on ensiarvoisen tärkeätä, että maailmassa noudatetaan yhteisesti sovittuja periaatteita, joita Israel nyt räikeästi rikkoo. Meidän on syytä todeta tämä ääneen ja vetää asiasta johtopäätökset. Vaikutusmahdollisuutemme ovat toki rajalliset, mutta eivät olemattomat.
Vakuutellessamme, että palestiinalaisilla on oikeus omaan valtioon ja että tulemme sen jossain vaiheessa tunnustamaan on kaksinaismoralistista. Tunnustamisen lykkäämistä on perusteltu mm sillä, että näin palkitsisimme terrorismia. Näin ei tietenkään ole. Todellisia syitä tunnustuksen lykkäämiselle voidaan vain arvailla, mutta ne liittynevät aivan muuhun kuin itse asiaan – esimerkiksi aseostoihin, Israelin ja merentakaisten liittolaistemme kielteisiin reaktioihin tai sisäpolitiikkaan.
Liika hätäily on pahasta ja varovaisuuskin on ulkopolitiikassa usein perusteltua. Näin ei kuitenkaan ole Palestiinan tunnustamisasiassa. Siinä epäröinti ja viivyttely pelaa sodan ja väkivallan jatkumisen pussiin. Ääriainesten vaarallisille suunnitelmille ei tule jättää tilaa.
Tunnustamalla Palestiinan valtion ja kannattamalla sen täyttä YK-jäsenyyttä Suomi ilmaisisi selkeästi, mikä on tie Lähi-idän kriisin oikeudenmukaiseen ratkaisuun. Seuraamalla Irlannin
esimerkkiä sen aikoessa kieltää kaupankäynnin miehitysalueiden kanssa osoittaisimme käytännön toimenpitein tuomion laittomille siirtokunnille, joiden tavoitteena on itsenäisen Palestiinan valtion estäminen.
Nyt on aika käytännön toimin osoittaa, että olemme tosissamme puolustaessamme sääntömääräistä maailmanjärjestystä.
Mikko Lohikoski
Arabikansojen ystävyysseuran pääsihteeri 1976-90