Israel ja sen tukijat Suomessakin esittävät, varsin hyvällä menestyksellä, Iranin ydinohjelmineen eksistentiaalisena uhkana Israelille, minkä vuoksi Israelin täytyy toimia niin kuin se toimii. Arabivaltojen muodostaman uhan hälvettyä Israel käyttää Iranin ja sen tukemien islamistiryhmien uhkaa perusteluna paitsi sotilaallisen avun pumppaamiselle amerikkalaisilta, myös Palestiinan miehityksen jatkamiselle Israelin turvallisuuden kannalta välttämättömänä. Amerikkalaisen Brown-yliopiston selvityksen mukaan Yhdysvallat on Gazan sodan alkamisen jälkeen käyttänyt Israelin sotilasapuun ennätykselliset 17,9 miljardia dollaria. Horjumaton tuki Israelille on toisaalta tehnyt Yhdysvalloista lähes täysin eristetyn YK:ssa ja epäilyt sen vahingollisuudesta Yhdysvaltojen eduille ovat kasvaneet. Yhdysvallan otteen yleisestä heikkenemisestä kertovat esimerkiksi Saudi-Arabian pyrkimys BRICS-maiden jäseneksi ja Iranin ja Saudi-Arabian lokakuussa järjestämät yhteiset laivastosotaharjoitukset.
Onko uhka todella sellainen kuin Israel sen esittää? Aluksi on syytä tehdä lyhyt katsaus siihen, miten maiden väliset suhteet ovat kehittyneet nykyiseen tilaansa.
Palestiinaa jaettaessa YK:ssa 1947 Pahlavi-dynastian (shaahin) hallitsema Iran äänesti Palestiinan jakamista vastaan pelätessään alueen jäävän väkivallan kouriin sukupolvien ajaksi. Jakamisen sijaan se ehdotti Intian ja Jugoslavian kanssa yhteisvaltiota, jossa juutalaisilla ja arabeilla olisi omat kantoninsa.
1950 Iran kuitenkin tunnusti Israelin toisena muslimimaana, ja maiden välille kehittyivät lämpimät välit. Iran oli Israelille yksi “periferiamaista”, joiden kanssa se pyrki aktiivisesti luomaan suhteita murtautuakseen eristyksistä Lähi-idässä. 1951 Iranin pääministeriksi tuli Mohammad Mossaddegh, joka halusi kansallistaa öljyvarat ja ajaa maasta brittien kolonialistisen vallan. Hän katkaisi suhteet Israeliin, jonka näki edustavan Lännen etuja Lähi-idässä. Mossaddeghin hallitus syrjäytettiin 1953 Britannian ja Yhdysvaltain junailemassa vallankaappauksessa. Parlamentaariseen demokratiaan perustuvan järjestelmän tilalle ulkovallat pystyttivät shaahin yksinvallan. Shaahista tuli lännen tiukka liittolainen alueella. Iranin ja Israelin välinen kauppa sekä sotilas-, turvallisuus- ja tiedusteluyhteistyö kehittyivät. Israel sai pääosan öljystään Iranista ja maat rakensivat yhdessä öljyputken öljyn viemiseksi Eurooppaan. Lisäksi shaahin pahamainen turvallisuuspalvelu SAVAK oli osittain Mossadin kouluttama.
Shaahin yksinvalta kaadettiin 1979 islamilaisessa vallankumouksessa. Vallan otti shialainen ajatollah Khomeini, jonka maailmankuvassa keskeistä oli tehdä Iranista islamilainen maa ja vastustaa röyhkeitä ulkovaltoja ja niiden alueellisia liittolaisia, jotka sortavat muita, palestiinalaiset mukaan lukien, omien etujensa ajamiseksi. Välit amerikkalaisiin katkesivat, kun Teheranin yliopiston opiskelijat valtasivat Yhdysvaltain lähetystön tavoitteenaan estää uusi vallankaappaus.
Iran, joka näki Yhdysvaltojen ja Israelin sekaantuvan alueellisiin asioihin, alkoi tukea Palestiinaa ja Israelin vastaisia liikkeitä. Yhdysvalloista tuli “Suuri Saatana” ja Israelista “Pieni Saatana”. Arabinationalististen valtioiden ja Neuvostoliiton muodostama uhka aiheuttivat kuitenkin Iranille ja Israelille yhteisiä turvallisuushuolia, jonka seurauksena ne liittoutuivat huolimatta Khomeinin jatkuvasta Israelin vastaisesta retoriikasta. 1980-luvulla alkaneen Iranin ja Irakin välisen sodan kuluessa Israel toimitti salassa aseapua Iranille jopa 500 miljoonan dollarin edestä vuosittain.
Pian Irakin ja Iranin välisen sodan jälkeen suhteet katkesivat. Ensimmäisen Persianlahden sodan päätyttyä 1991 alkoi avoimen vihamielisyyden aika maiden välillä. Yhdysvaltain tulo ainoaksi supervallaksi polarisoi aluetta entisestään ja maat löysivät itsensä vastakkaisilta puolilta lähes kaikissa alueellisissa kysymyksissä. Trita Parsi toteaa kirjassaan “Treacherous Alliance, The Secret Dealings of Israel, Iran, and the U.S.”, että Irakin häviön, pelätyn “itäisen rintaman” katoamisen ja romahtamispisteessä olleen PLO:n kanssa solmitun Oslon sopimuksen mukana vanhat uhat enemmän tai vähemmän haihtuivat ilmaan. Tämä sai Israelin kiinnittämään katseensa Iraniin, vaikka Iran ei ollut muuttunut. Iran oli sotilasbudjetin koon ja aseistuksen laadun perusteella paljon Israelia ja länsimyönteisiä arabimaita heikompi, mutta Israel alkoi aktiivisesti esittää sen uhkana koko Lähi-idälle ja maailmalle. Neuvostoliiton kadottua kartalta ja kylmän sodan loputtua Israel tarvitsi myös uusia perusteita sen ja Yhdysvaltain liitolle ja sotilasavun jatkumiselle. Yhteen liittävänä tekijänä toimivat Iranin alueelliset ambitiot ja radikaali islam. Iran oli tässä sama kuin radikaali islam.
Khomeini vastusti Palestiinan asian pitämistä vain arabien nationalistisena hankkeena ja pyrki tekemään siitä islamilaisen asian, jonka johdossa Iran voisi olla. Ansaitakseen tämän valtakirjan ja saattaakseen Yhdysvallat ja sen liittolaiset Lähi-idässä puolustuskannalle Iran omaksui Palestiinan kysymyksessä paljon aggressiivisemman asenteen. Tällöin Iran alkoi tukea myös shialaisia toimijoita Israelin miehittämässä Libanonissa, mikä johti 1982 Hizbollahin perustamiseen.
Vihamielisyys on kasvanut vuosikymmenien myötä, kun osapuolet pyrkivät sementoimaan ja kasvattamaan valtaansa ja vaikutusvaltaansa alueella. Iran on tukenut ympäri Lähi-itää islamistisia aseellisia ryhmiä, jotka myös tukevat palestiinalaisten taistelua ja näkevät Israelin päävihollisenaan. Israel on puolestaan tukenut Iranin hallintoa vastustavia oppositioryhmiä, joista jotkut käyttävät väkivaltaisia keinoja ja joita Iran pitää terroristijärjestöinä. Israel on suorittanut erilaisia sabotaasioperaatioita, jotka ovat kohdistuneet erityisesti Iranin ydinohjelmaan.
Tässä kontekstissa maat luonnollisesti ovat uhka toisilleen. Eksistentiaalisesta uhasta puhuminen on kuitenkin ylimitoitettua. Iranin johtajat ovat “sionistisen entiteetin” tuhoa vaatiessaan korostaneet sen kohdistuvan “regiimiin” (vallanpitäjiin), ei juutalaisiin. Useiden asiantuntijoiden mukaan Iranin johto välttää suoraa hyökkäystä ja täysimittaista sotaa Israelin ja Lännen etuja vastaan. Pohjoisamerikkalaisen Institute for Peace & Diplomacy-laitoksen tutkijan Raz Zimmtin mukaan Iranin 1980-luvun lopulla tekemä päätös käynnistää uudelleen shaahin aloittama ydinohjelma tehtiin vastatoimenpiteenä Irakin tuhovoimalle Iranin sodassa kärsimien menetysten jälkeen. Iranin johto näkee sotilaallisen ydinkapasiteetin ensisijaisesti pelotteena ja hallinnon säilymisen turvaajana. Israelin uhkaukset Iranin ydinkapasiteetin estämisestä ovat kuitenkin edistäneet Iranin tuntoja uhattuna olemisesta ja Israelin toimet ovat saaneet Iranin nopeuttamaan sekä alueellisia että ydinvoimaan liittyviä hyökkääviä ponnistelujaan.
Amerikkalaisprofessori Jonathan G. Leslie esittää kirjassaan “Fear and Insecurity: Israel and the Iran Threat Narrative“, että Netajanhun pitkälle menestykselliset pyrkimykset vakuuttaa Israelin yleisö Iranin uhasta eivät perustu tutkittuun tietoon tai järkiperäiseen keskusteluun, vaan pikemminkin pelkoon, pahimman tapauksen skenaarioihin ja epähistorialliseen Iranin yhdistämiseen natsihallinnon kansanmurhaan. Levittämällä väärää tietoa Iranin uhasta ja lietsomalla äärikansallisia tuntoja Netanjahu on kehitellyt narratiivia, joka esittää Iranin “eksistentiaalisena uhkana Israelille ja jossa uskottavuus on asetettu todenperäisyyden ja tunteisiin vetoavuus järkiperäisyyden edelle”. Netanjahun narratiivi on mennyt perille niin hyvin, että israelilaisten enemmistön mielestä hyökkäys Iraniin olisi oikeutettua, vaikka Yhdysvallat ja muut maat vastustaisivat sitä. Turvautumalla islamofobisiin kielikuviin ja uskottelemalla muiden poliitikkojen olevan kyvyttömiä suojelemaan Israelia Iranin vaaralta Netanjahu on onnistunut heikentämään maltillisia voimia ja tekemään eksistentiaalisesta uhasta hallitsevan turvallisuuskysymyksen. Iranissa Israelia taas ei ole pidetty vastaavanlaisena uhkana, mutta Netanjahun äärimmäinen retoriikka on toistuvasti hyödyttänyt poliittisesti pappishallinnon jyrkintä siipeä. Leslien mukaan Netanjahu oli Trumpin kaudella tapahtuneen Iranin ydinsopimuksen purkamisen todellinen arkkitehti, kun Trump antoi oikeistopopulistikumppaninsa ottaa johdon. Tämän seurauksena Netanjahun narratiivista tuli itsensä toteuttava, kun Iranilta vähenivät sopimukseen liittyvät kannustimet pidättäytyä ydinmateriaalin rikastamisen uudelleenaloittamisesta.
Leslien kirja on kirjoitettu ennen nykyisen Libanonin sodan alkua, mutta hän ennakoi kaukoviisaasti Israelin pohjimmiltaan irrationaalisen ulkopolitiikan ja Netanjahun laajan vaikutusvallan voivan johtaa loogiseen seuraukseensa, Israelin ja Iranin väliseen sotaan.
Israelilla on tarve alueelliseen sotilaallisen ylivaltaan ja toimintavapauteen valtaamillaan alueilla, ja Iran on uhka tälle. Iranin ideologiselta ohjelmalta putoaisi pohja, alueen jännitteitä voitaisiin ratkaisevasti purkaa ja maailma voisi hengittää vapaammin, jos palestiinalaisten miehitys lopetettaisiin ja heidän itsemääräämisoikeutensa toteutettaisiin. Asiantuntijoiden mukaan Iranin ydinohjelmaakaan ei voitaisi lopettaa sotilaallisella iskulla. Sillä on riittävästi tietämystä kehittämisen aloittamiseksi uudelleen, ja hyökkäys voisi saada sen poistamaan pidäkkeet ydinaseiden kehittämiselle.
Lähi-idän rauhoittaminen on mahdollista vain diplomatian keinoin. Arabimaiden Beirutin huippukokouksessa 2002 esitetyssä ja Riadin kokouksessa 2007 vahvistetussa arabimaiden rauhanaloitteessa luvataan luoda suhteet Israelin kanssa, jos Israel vetäytyy miehittämiltään alueilta. Hamas on ilmoittanut 2018 ohjelmassaan voivansa hyväksyä palestiinalaisvaltion 1967 rajoilla ja on ilmaissut voivansa laskea aseet ja muuttua normaaliksi poliittiseksi puolueeksi, jos palestiinalaisvaltio syntyy. Hizbollah olisi lopettanut iskunsa Pohjois-Israeliin, jos Gazaan olisi saatu ajoissa tulitauko, ja koko Libanonin sota ja nykyinen kriisi olisi voitu välttää.
Aineksia alueen rauhoittamiselle olisi, mutta ääriajattelu, oman poliittisen edun tavoittelu ja valtiomiestaidon puute estävät mahdollisuuksiin tarttumisen. Israelissa parlamentti päätti heinäkuussa ylivoimaisella enemmistöllä, että se ei hyväksy Palestiinan valtion perustamista, vaikka se perustuisi Israelin kanssa neuvoteltuun sopimukseen.
Trumpin presidentiksi tulon vaikutus tilanteeseen on epäselvää. Trump on tunnettu tiukasta tuestaan Israelille ja Iranin-vastaisuudestaan. Vaalikampanjassaan hän vaati Bideniä tuhoamaan kaupunkeja Iranissa, jos Iran toteuttaa väitettyjä juoniaan iranilaiskenraalin Qassam Suleimanin murhan kostamiseksi. Toisaalta Trump on ilmaissut halunsa Ukrainan ja Gazan sotien lopettamiseen sekä Yhdysvaltain sotilaallisten väliintulojen vähentämiseen ulkomailla, mikä joidenkin arvioiden mukaan voisi merkitä sotilaallisen läsnäolon vähentämistä myös Iranin läheisyydessä ja alueellisen dynamiikan kallistumista sen hyväksi. Varmaa ainakin on, että Netanjahu tulee vaikuttamaan kaikin voimin Trumpiin Yhdysvaltain sotilaallisen ja poliittisen tuen vahvistamiseksi entisestään.
Seppo Rinne