Libanonin matkani aikana jouduin usein miettimään, miten voisin kokea oloni turvalliseksi, vaikka tilanne Libanonissa oli kaikkea muuta kuin turvallinen. Olotilaani ja tunteitani on todella vaikea kuvata. Kaikki ympärillä tapahtuva oli ennakoimatonta, eikä kukaan voinut tietää varmaksi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Asuin ystävieni luona. Yhtenä yönä heräsin kovaan pamaukseen. Olin varma, että pommi oli räjähtänyt lähellä. Nousin ylös sängystä ja kuuntelin käytävällä, miten ystäväni reagoivat. Tunnelma oli rauhallinen; myös koirat ja kissat olivat rauhallisia. Olin hiukan hämilläni, mutta rauhoituin.

Kuulin uuden pamauksen, ja sydämeni alkoi lyödä tiheään. Asunnossa vallitsi edelleen rauhallinen tunnelma. Mieleeni nousi ajatus ukonilmasta. Avasin verhot, mutta en nähnyt mitään. Katsoin puhelimelta säätiedotusta, eikä ukkosta ollut ennustettu. Tunnelma pysyi rauhallisena. Uusi pamaus kuului, ja sitten alkoi vesisade. Tässä kohtaa rauhoituin ja ajattelin, että sen täytyy olla ukkonen. Sain uudelleen unenpäästä kiinni. Aamulla juttelin ystävieni kanssa yön tapahtumista. Ilmeni, että moni muukin oli ajatellut äänet pommitusten ääniksi. Perheen isäntä oli kuitenkin heti alkuun tiennyt, että kyseessä oli ukkonen. Hän oli rauhoitellut muita puhelimitse tai kasvotusten keskustellen.

Asunnossa vallinnut rauhallisuus tarttui minuun. Pelottavista äänistä huolimatta kykenin rauhoittumaan. Tämän yön jälkeen pommitukset Beirutin alueella pahenivat. Ei tarvinnut enää miettiä, oliko kyseessä ukkonen vai räjähtikö jokin kilometrien päässä. Ukkosta ei enää ollut.

Yksi pahimmista räjähdyksistä sattui eräänä perjantai-iltana, kun olin yhteistyöjärjestömme johtajan perheen luona. Sain juuri ystävältä puhelun ja olin parvekkeella. Kuului räjähdys. Laitoin automaattisesti heti puhelimen kiinni; en halunnut altistaa ystävääni pommitusten äänille. Siirryin nopeasti sisälle. Tuli uusia kovia räjähdyksiä, ja tuntui kuin ne olisivat olleet aivan vieressä. Siirryimme kaikki eteiseen valmiina siirtymään muualle. Myöhemmin kysyin, mihin olisimme menneet. Ulos kadulle, jotta emme jäisi mahdollisesti romahtavan talon alle.

Hetken kuluttua uusia räjähdyksiä ei enää kuulunut. Aloimme katsoa uutisia. Lähetin ystävälleni viestin, että kaikki on hyvin. ”Jutellaan myöhemmin.” Viestiä, että ”minulla on kaikki hyvin” toistin jatkossa päivittäin. Piti informoida Suomessa olevia läheisiä, että vaikka uutisissa näytetään kovia räjähdyksiä, olen itse turvassa. Joku voisi ajatella, että viestini on valhe. Mutta Libanonissa ollessani opin, että kun pommitus on parin kilometrin päässä, se on ”ei-lähellä.” Omaksuin paikallisilta ystäviltäni tämän mentaliteetin. Ei ole hätää, se oli kaukana – matkaa oli kaksi tai kolme kilometriä.

Opin myös, että aamut ovat varsin rauhallisia ja turvallisia. Beirutia pomitettiin useimmiten illan pimetessä ja yöaikaan. Etelä-Libanonissa pommitukset saattoivat alkaa jo puolen päivän aikaan, mutta aamut olivat yleensä sielläkin tilanteeseen nähden rauhallisia. Aamuisin kävin ystävien kanssa lenkillä. Sen aikana kävimme läpi edellisen illan ja yön tapahtumia. Meillä oli juoksu-debriefingit.

Aamulenkeillä kävimme myös läpi, missä kukin työskentelee ja viettää aikaansa sinä päivänä. Minusta oltiin usein huolissaan, koska alueet, joissa työni olivat, sijaitsevat palestiinalaisten pakolaisleireissä. Näiden alueiden uhka joutua pommitusten kohteiksi on suurempi kuin esim. Beirutin kristityillä alueilla.

Monille ajatus siitä, että Israel ei iske kristitty-jen asuinalueille, toi turvaa. Tämä herätti minussa todella ristiriitaisia tunteita. Toisaalta olin helpottunut, että majoituin alueella, jota pidettiin turvallisempana, ja toisaalta koin suurta kiukkua ja vihaa siitä, että kaikki ihmiset eivät ole yhtä arvokkaita. Koin myös syyllisyyttä etuoikeutetusta asemastani.


Tunteet tarttuvat, ja sen sain konkreettisesti kokea matkallani. Turvattomissa olosuhteissa voin sen vuoksi kokea psykologista turvallisuuden tunnetta. Olen todella kiitollinen yhteisöille ja ystävilleni, joiden kanssa sain viettää aikaa.

Epävakaasta tilanteesta huolimatta koin olevani turvassa. Ihmisten rauhallisuus, välittäminen ja valmius etsiä turvaa tarvittaessa rauhoittivat minua. En osaa kuvailla tätä tunnetta tarkasti, mutta olen kiitollinen ihmisten kyvystä toimia epävarmoissa olosuhteissa.

Turvallisuuden tunne ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi ollut valppaana. Se oli selkeintä yöaikaan. Yhtenäkään yönä en nukkunut 7-8 tuntia putkeen levollista unta. Sain unta useimmiten muutaman tunnin pätkissä. Iltapäivisin pystyin nukkumaan ystävieni sohvalla, koska koin olevani turvassa heidän luonaan – siellä oli hyvä olla.

Yksi matkani turvattomimmista kokemuksista oli vierailu YK:n alaisen UNRWA-järjestön koulussa Beirutissa. Edellisyönä oli kohdistunut kuolonuhreja vaatineita iskuja noin puolen kilometrin päähän Cola-alueelle, mutta se ei ollut suurin turvattomuuden aiheuttaja. Turvattomimmalta tuntui UNRWA:n koulurakennukseen meneminen. Vaikka vietän aikaa palestiinalaisten pakolaisleireissä, nämä koulurakennukset edustavat minulle turvattomuuden kokemusta, joka juontaa Gazan tapahtumista. Koulut ovat siellä olleet iskujen kohteena. Palestiinalaisleireissä olen aina ystävieni ja tuttujen seurassa, ihmisten, jotka tunnen ja jotka tekevät työtä ja asuvat leireissä.

UNRWA:n kouluissa olen ikään kuin turvattomilla vesillä; en tunne sieltä ketään. Miksi sitten menin kouluun? Menin tapaamaan ihmisiä, jotka hakivat turvaa kouluista. Palestiinalaisia perheitä, jotka olivat jättäneet kotinsa pakolaisleireissä Etelä-Libanonissa tai Beirutin alueilla, joiden lähellä pommituksia oli ollut. Vierailu oli tärkeä. Kohtasin monia perheitä, vanhempia ja lapsia. Juttelimme tilanteesta, kodin jättämisestä ja turvattomuudesta. Kun lähdin pois koulurakennuksesta, turvallisuuden tunteeni palasi.

Psykologista turvallisuutta voi kokea myös turvattomissa olosuhteissa. Siihen vaikuttaa kyky säädellä omaa kehon vireystilaa sekä ryhmän yhteinen säätely tunteiden tarttumisen ja yhteisöllisyyden kautta. Ryhmä voi lisätä turvattomuutta tai vahvistaa turvallisuuden tunnetta. Olen kiitollinen siitä, että sain kokea turvaa yhteisössä, jossa vietin aikaani.

Nina Lyytinen
Psykologi Nina Lyytinen työskenteli Libanonissa syys–lokakuussa.


13-vuotiaan palestiinalaisen Basantin kertomus hätämajoitukseen pakenemisesta Beirutissa:

– En tiedä, mitä sanoa – pelko ja kuolema ympäröivät meitä. Pakenimme Bourj el-Barajnehin leiristä. Se on lähellä Dahien aluetta. Minä läksin pakoon isoäidin ja sisarusten kanssa. Oli kamalaa nähdä tulta ja kuolemaa. Menimme Yaabadin kouluun Beirutissa. Olemme tyhjässä luokassa, jossa on vain muutama tuoli. Ihmisiä istuu kaduilla. Ei ole ruokaa eikä vaatteita. Kunpa sota loppuisi pian, emme kestä enää.
– Kaipaan kotiani. Minä nukuin sängyssä, mutta nyt minä nukun lattialla koulun kolmannessa kerroksessa. Vessa on pohjakerroksessa ja minua pelottaa käydä siellä. Toivon, että joko kuolisimme tai pääsisimme irti tästä sodasta. Me ensin pakenimme Syyrian sotaa. Kärsimme kovasti, ennen kuin olo helpotti. Ja nyt me kärsimme sodasta Libanonissa. Emme tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Rukoilen että vastarinta voittaa sodan ja me pääsemme palaamaan kotimaahan, Palestiinaan.

14.10.2024