Libanonissa on palestiinalaisleirejä ympäri maata. Rashidieh sijaitsee etelässä, leireistä lähimpänä vallattua Palestiinaa. Aidatussa leirissä vieraillessa ei jää epäselväksi, mistä ihmiset haaveilevat.
Rashidiehin pakolaisleirin portilla päivystävät Libanonin armeijan sotilaat. Leiriin päästäkseni tarvitsen heiltä luvan. Soitan Beit Atfal Assumoudin (BAS) sosiaalikeskuksen johtaja Mahmoud Zeidanille. Hän neuvottelee hetken sotilaiden kanssa ja lupa myönnetään. Taksikuski ajaa leiriin ja neuvoo reitin BAS:in keskukseen. Kuljen kapeaa katua betonirakennusten välissä ja saavun suoraan määränpäähän.
Libanonissa on 12 palestiinalaisleiriä. Rashidiehin kaduilla on verrattain rauhallista. Toisiaan lähellä olevien rakennusten ulkopuolella repsottavia sähköjohtoja näkee jokaisessa leirissä.
Rashidiehissa asuu noin 25 000 palestiinalaista. YK:n palestiinalaisjärjestö UNRWA:n rekisterissä heitä on noin 37 000. Virallinen lukema on usein suurempi kuin asukkaiden määrä todellisuudessa. Ero selittyy sillä, että vaikka joku kuolee tai muuttaa pois, hän pysyy rekisterissä.
– Valtavat määrät nuoria on lähtenyt pois Rashidiehista, Mahmoud Zeidan sanoo toimistossaan.
Palestiinalaisnuorilla ei ole Libanonissa työmahdollisuuksia, joten he haluavat pois täältä. He haaveilevat valoisammasta tulevaisuudesta ja etsivät aina uusia reittejä.
– Joka päivä 50–70 ihmistä matkustaa. Jotkut löytävät tulevaisuuden, jotkut menettävät rahansa ja tulevat takaisin, jotkut menettävät henkensä.
Suomesta on vahvat yhteydet Rashidiehin leiriin. Neljällä lapsella leirissä on
Arabikansojen ystävyysseuran kautta kummi.
Halunani on tutustua Rashidiehin leiriin. Oppaakseni lähtee BAS:in mielenterveyshankkeessa työskentelevä Esraa Al Daher. Hän on palestiinalainen nainen, joka asui aiemmin pakolaisleirissä, mutta muutti läheiseen Sourin kaupunkiin naimisiin mentyään. Esraa Al Daher käy töissä leirissä.
Esraa al Daher (keskellä, päässään valkoinen huivi) auttaa minua tulkkaamalla äitien vastauksia haastattelussa. Sosiaalikeskuksen lastentarhassa opettajien apuna on komitea, johon kuuluu vuosittain 10-12 äitiä.
Poikkeuksetta palestiinalaisleireissä puheeksi tuleva aihe on ahtaus. Rashidiehissa rakennukset eivät ole samalla tavoin korkeita kuin pääkaupungin leireissä. Ilma on raikkaampaa, sillä tuuli pääsee puhaltamaan talojen välissä. Tilan puute on kuitenkin ongelma.
– Meillä ei ole tilaa edes haudata kuolleita, Al Daher sanoo pienen ja epäjärjestyksessä olevan hautausmaan kohdalla.
Rashidieh sijaitsee Välimeren rannalla.
– Ranta on ainoa paikka viettää vapaa-aikaa ja ainoa paikka, jossa lapsilla on tilaa leikkiä. Ja he pitävät uimisesta!
Rannan asunnot kostuvat talvella, mutta Libanonin valtiolta ei
pyynnöistä huolimatta ole saatu lupaa rakentaa taloille suojaa.
Puhumme palestiinalaisille tyypillisistä ammateista. 70 prosenttia työssä olevista harjoittaa kauppaa, käsityöammatteja tai on palvelualalla. Tyypillisin tapa tienata on työllistää itsensä. Maataloudessa ja rakennuksilla on tarjolla pätkätöitä, mutta työsopimukset ovat harvinaisia. 14 prosentilla muille töitä tekevistä on sopimus.
Ranskan hallitus perusti Rashidiehin pakolaisleirin vuonna 1939 armenialaisille. Palestiinalaisia leiriin tuli vuonna 1948 pakoon Israelin perustamissotaa. Vuonna 1964 UNRWA laajensi leiriä, sillä Gordon leiri Bekaan laaksossa oli tuhoutunut ja siellä asuneille palestiinalaisille tarvittiin uusi olinpaikka.
Selviää, että Rashidiehiin on kaksi kulkureittiä. Toinen on vain palestiinalaisille ja sulkeutuu seitsemältä illalla. Sen jälkeen myös palestiinalaisten täytyy kulkea portista, josta aamupäivällä tulin leiriin, portista, jossa päivystää Libanonin armeija.
– Jos jotakuta henkilöä etsitään, kaikki tutkitaan.
Pakolaisleiriin Libanonin armeija ei tule. Leirissä asioista päättää paikallinen komitea. Al Daherin mukaan Rashidieh oli ennen vaarallisempi, koska ammuskelua oli paljon. Komitean kiellettyä ammuskelun tilanne rauhoittui. Ammuskelu ei välttämättä ollut vihamielistä vaan kuului myös juhlintaan.
Rashidiehin leiristä näkyvät vuoret sijaitsevat Libanonin ja vallatun Palestiinan rajalla. Ennen näiltä seuduilta pääsi junalla Palestiinaan. Nykyään vierailu kotimaassa on pelkkä haave.
Positiivista on myös se, että Rashidiehissa toimii nykyisin enemmän järjestöjä. Libanonin-matkani aikana vierailin kuudessa palestiinalaisleirissä. Rashidieh on ainoa, jossa joku ajattelee asioiden menneen parempaan suuntaan. Huomauttaessani asiasta, Al Daher sanoo palestiinalaisten elävän silti ahdingossa. Ihmisillä on ehkä ruokaa ja juomavettä, mutta tulevaisuuden haaveet puuttuvat. Yhtä lukuun ottamatta:
– Kaikki haaveilevat paluusta Palestiinaan.
Haave ei hämmästytä. Asuvathan palestiinalaiset aidatussa leirissä ja sellaisessa valtiossa, jossa heillä ei ole kansalaisoikeuksia. Esraa Al Daherin sanoin kaikki oikeudet ja vapaus tehdä asioita puuttuvat. Mainittakoon vaikka se, että palestiinalaisilla on Libanonissa oikeus omistaa asunto vain pakolaisleirissä. Vuokrata saa muualtakin, kuten Al Daher tekee.
BAS:in toiminnassa lapsille muistutetaan, että heidän kotinsa on Palestiinassa.
– UNRWA:n kouluissa ei opetettu Palestiinan historiaa. Ehkä meidän halutaan unohtavan oikeutemme palata.
Kun palestiinalaiset joutuivat pakoon Israelin perustamisen alta, he menivät etenkin Libanoniin, Syyriaan ja Jordaniaan. Syyriassa ja Jordaniassa palestiinalaisilla on kansalaisoikeudet, Libanonissa ei.
Palattuani sosiaalikeskukseen jututan vielä Mahmoud Zeidania. Hän jatkaa samasta aiheesta:
– Kylvämme lapsiimme toivoa lastentarhoissa ja harrastuksissa. Opetamme heidät soittamaan, laulamaan ja tanssimaan dabkea. Haluamme pitää kiinni kulttuuristamme. Kerromme, että Palestiina kuuluu meille, että lähdimme vuonna 1948 ja odotamme edelleen paluuta. Oikeus paluuseen ei ole poistunut.
Zeidan viittaa YK:n päätöslauselmaan 194, vuodelta 1948. Lauselman mukaan palestiinalaisten, jotka haluavat palata koteihinsa ja elää rauhassa naapuriensa kanssa, tulisi antaa tehdä se varhaisimpana mahdollisena ajankohtana.
Vapaa Palestiina, seinäkirjoituksessa sanotaan.
Mahmoud Zeidan syntyi Rashidiehissa vuonna 1970. BAS:illa hän on työskennellyt 90-luvun puolivälistä.
– Aloitin työn lastentarhanopettajana. Tein sitä 15 vuotta ja olen täällä ainoa mies, joka on työskennellyt lastentarhanopettajana!
Kun kysyn, mikä Rashidiehin leirissä on erityistä muihin palestiinalaisleireihin verrattuna, mies ei harkitse vastaustaan kauan.
– Rashidieh on leireistä lähimpänä vallatun Palestiinan rajaa, vain 21 kilometrin päässä. Rakastan tätä leiriä. Miksi? Koska tämä on Palestiinaa lähin leiri. Toisinaan katson katolta kotimaahan. Jos voisimme palata, leirin ihmiset olisivat Palestiinassa ensin.
Hanna Hirvonen, teksti ja kuvat
