Blog Archives

3. heinäkuuta 2020. Mies kävelee Beirutin Hamran kaupunginosan vilkkaalla pääkadulla sijaitsevan Dunkin’ Donuts ravintolan eteen ja ampuu itsensä kuoliaaksi. Rintaansa hän on kiinnittänyt kopion puhtaasta rikosrekisteristään, johon on kirjoittanut seuraavan katkelman Ziad Rahbanin Ana moush kafer -kappaleesta: En ole syntinen, mutta näkemäni nälkä on synti.

1. elokuuta 2020. Libanonilainen MTV -kanava esittää maan armeijan vuosittaisen juhlapäivän kunniaksi järjestetyn konsertin. Konsertin ohjelmistossa on Majida El Roumin Ya Beirut -kappale, jossa lauletaan vallankumouksen nousevan surun kohdusta. Tämä kielikuva on kuulijoiden yllätykseksi muutettu seuraavaan muotoon: la la la la.

31. elokuuta 2020. Ranskan presidentti Emmanuel Macron saapuu toistamiseen Beirutiin sitten 4. elokuuta satamassa tapahtuneen tuhoisan räjähdyksen. Yli viisikymmentä tuhatta allekirjoitusta keränneessä adressissa pyydetään Libanonin palauttamista Ranskan mandaattivallan alaisuuteen. Johtavien poliitikkojen sijasta Macron haluaa ensimmäiseksi tavata julkisuutta välttelevän Fairouzin – laulajan, jonka musiikin sanotaan olevan ainoa asia maassa, josta kaikki sen kansalaiset pitävät. Suosikikseen artistin tuotannosta Macron nimeää kappaleen Li Beirut. Maan 1975–90 sisällissodasta kumpuavan katkeransuloisen oodin esittämä kysymys siitä, miten viini, leipä ja jasmiini ovat vaihtuneet tuleksi ja savuksi on valitettavan ajankohtainen.

Matkallaan Beirutiin Macronin uutisoitiin viitanneen italialaisen marxistin Antonio Gramscin ajatukseen kriisistä. Gramsci kuvaa kriisiä kammottavana välitilana, jossa vanha jo kuolee, mutta uusi ei vielä pääse syntymään.

Mitä nämä kolme välähdystä Libanonin kesästä 2020 kertovat meille siitä Libanonista, joka kieltäytyy kuolemasta ja siitä, joka kamppailee syntyäkseen? Entäpä siitä pimeästä tilasta, josta maa ja sen kansalaiset löytävät itsensä näin syksyn alla?

Maan taloudellinen vapaapudotus on ollut järkyttävää seurattavaa. YK:n alaisen Läntisen Aasian talous- ja sosiaalikomission (ESCWA) elokuussa 2020 julkaisemien lukujen mukaan maan keskiluokka on kutistunut vuoden takaisesta 30 prosenttia. Köyhyydestä kärsivien osuus maan kansalaisista on noussut 28 prosentista 55 prosenttiin ja äärimmäisestä köyhyydestä kärsivien 8 prosentista 23 prosenttiin. Iso osa libanonilaisista kamppaileekin juuri nyt elämän perusedellytysten turvaamiseksi keskellä hyperinflaatiota. Kuluttajahintaindeksin mittaamien tuotteiden hinnat ovat nousseet 120 prosenttia viimeisen vuoden aikana. Julkisten palveluiden ja turvaverkkojen loistaessa pääasiassa poissaolollaan kasvava köyhyys merkitsee kyvyttömyyttä maksaa yksityisten koulujen ja yliopistojen lukukausimaksuja tai yksityisten sairaaloiden hoitokuluja. Lukuisista sodista ja konflikteista kärsineet vanhemmat ikäluokat ovat menettäneet inflaation takia noin 80 prosenttia varoistaan, joita he mahdollisesti olivat onnistuneet säästämään eläkepäivilleen.

Monet perheet ovat joutuneet tekemään vaikean päätöksen siirtää lapsensa halvempiin huonosti resursoituihin kouluihin. Syyrian kriisin takia monessa koulussa koulupäivät pyörivät jo entuudestaan täysin luokkahuonein useammassa vuorossa. Kaiken tämän päälle sataman räjähdys vaurioitti 163 koulua Beirutissa. Avustusjärjestö International Rescue Committeen (IRC) arvion mukaan yksistään räjähdyksen seurauksena – ottamatta siis huomioon talous- ja koronakriisien vaikutuksia koulujen toimintaan – yksi neljästä lapsesta Beirutissa on vaarassa jäädä ilman koulutusta ja riskissä päätyä luokkahuoneen sijasta töihin. Koska muutoksesta parempaan ei ole merkkejä, yhä useampi jättää hyvästit Beirutin lentokentällä ja liittyy maan jo entuudestaan suureen diasporaan. Surullisempia hyvästejä on jätetty syksyisen Välimeren aallokossa Kyprosta tavoittelevissa ääriään myöten täynnä olevissa ihmissalakuljettajien veneissä. Harva syyttää lähtijöitä luovuttamisesta Libanonin suhteen. Resilienssistä on tullut kirosana.

Lokakuun 17. 2020 tulee kuluneeksi vuosi Libanonin kansannoususta. Vuoden aikana maata hallitseva taloudellispoliittinen eliitti on uudistusten sijaan tehnyt sen, minkä se parhaiten osaa – jarruttanut heikennyksiä omaan asemaansa. Koska tämä arvatenkin kasvattaa entisestään vihaa ja tyytymättömyyttä eliittiä kohtaan, pelon ja sensuurin politiikka on vahvistunut hallinnon suhteessa kansalaisiinsa. Kansalaisia, mielenosoittajia ja poliittisia aktiiveja vastaan käydään yhä kovemmin ottein. Journalistit ovat saaneet tästä osansa niin fyysisen väkivallan, kuin oikeudellisen mielivallan muodossa. Tunnettu journalisti ja julkinen intellektuelli Rami G. Khouri on hiljattain argumentoinut Libanonin menettäneen paljon erityislaatuisuudestaan arabimaailmassa. Kuten monessa alueen valtiossa, nyt myös Libanonissa on vahva vastakkainasettelu militarisoidun valtion ja marginalisoidun kansan välillä. Vaikka tila kriittiselle julkiselle keskustelulle ja siitä kumpuavalle poliittiselle toiminnalle on kutistunut, on se kuitenkin edelleen suurempi, kuin Libanonin sisällissodan päättymisestä vuoteen 2005 jatkuneen Pax Syrianan aikana. Demokraattisia vapauksia ei ole vielä tukahdutettu täysin, mutta nämä ovat yhä muodollisempia. Kansalaisten oikeuksia ja vapauksia koskeva kehitys on huolestuttavaa, mutta kuten Khouri on todennut, vielä on liian aikaista sanoa mihin tämä kehitys maan lopulta vie.

Perustavanlaatuiset muutokset Libanonin poliittiseen ja taloudelliseen järjestelmään – jos ovat edes toteutuakseen – vaativat vuosia, ellei vuosikymmeniä. Jotta prosessi pääsisi edes aluilleen, on taloudellinen vapaapudotus pysäytettävä pian. Maan keskuspankin on arvioitu kykenevän jatkaa peruselintarvikkeiden, lääkkeiden ja muiden oleellisten hyödykkeiden subventointia enää muutaman kuukauden ajan. Jos keskuspankin reservit pääsevät loppumaan, esitetyt dystopiat Libanonia uhkaavasta nälänhädästä ja luisumisesta epäonnistuneeksi valtioksi voivat realisoitua hyvinkin nopeasti.

Apua synkimpien skenaarioiden välttämiseksi on onneksi tarjolla, mutta toistaiseksi maan eliitit eivät ole olleet valmiita siihen tarttumaan. Libanonilla on edelleen hyödyntämättä kansainvälisen yhteisön CEDRE-avustuskonferenssissa sille vuonna 2018 luvatut pääasiassa lainamuotoiset 11 miljardia dollaria. Myös Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) on ilmaissut halukkuutensa lainoittaa Libanonia, mutta keväällä 2020 aloitetut keskustelut organisaation kanssa ovat tällä hetkellä jäissä. Neuvottelut murenivat maan sisäiseen kiistelyyn kriisin vakavuudesta ja viimekätisen maksumiehen roolituksesta koskien pankkien kärsimiä tappioita. IMF:n lainan uskotaan mahdollistavan suuremmat lainat ja investoinnit toisaalta, joiden avulla maan taloutta voitaisiin – ainakin teoriassa – lähteä uudistamaan tuottavammaksi ja kestävämmäksi. Käynnissä on eräänlainen tuijotuskilpailu Libanonin eliitin ja Ranskan edustaman kansainvälisen yhteisön välillä: onko maan eliitti valmis kantamaan romahduksesta seurannutta taloudellista taakkaa ja uudistamaan maata perin pohjin, vai luopuuko kansainvälinen yhteisö uudistusvaatimuksista avun ehtona?

Vuosi 2020 on ollut Libanonissa täysin poikkeuksellinen. Talouskriisin lisäksi maassa on tapahtunut ydinaseluokkaa hipova räjähdys ja myös koronakriisi on kurittanut maata.
Koronatilanne on nyt huomattavasti pahempi kuin kevään ensimmäisen aallon aikana, mutta hallinto näyttää nostaneen kädet ilmaan eikä tartuntoja pyritä hillitsemään tehokkaasti. Viimeistään alkuvuodesta 2021 saanemme osviittaa siitä, mitä tästä kaikesta lopulta seurasi. Kuten niin usein, maassa edelleen asuvilla kansalaisilla ei juuri nyt näytä olevan muuta mahdollisuutta kuin odottaa tuloksia siitä, mitä jossain toisaalla on päätetty heidän elämästään.

Taavi Sundel
Taavi Sundell työskentelee Beirutissa Suomen Lähi-idän instituutin tutkijakoordinaattorina ja valmistelee maailmanpolitiikan väitöskirjaa Helsingin yliopistolle korkeakoulutuksen poliittisesta taloudesta

Lisää lukemista? Palaa verkkolehden etusivulle tai lataa PDF-muotoinen näköislehti.  

Kuvateksti tähän

Kirjoitan Spotify- musiikkipalveluun hakuasanaksi Palestine. Ruutuun ilmestyy soittolista Palestine Sounds. Siitä on hyvä aloittaa.

Äitini, toimittaja Mariam Leander (aikaisemmin Mirjam Majava, os. Mirja Lundberg) nukkui viime tammikuussa pois 73 -vuotiaana, nopeasti edenneeseen sairauteen.

Äidin viimeisenä iltana kutsuin muutaman ystävän sairaalahuoneeseen juomaan viiniä, kuuntelemaan musiikkia – ja keskustelemaan. Tunnelma oli rauhallinen, äiti unessa lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta. Hän nautti suuresti hyvästä musiikista, viinistä, fiksujen ihmisten seurasta, ja yhteiskunnallisista keskusteluista.

Puhuimme vuoteen äärellä myös äidille niin rakkaan Lähi-idän ja erityisesti Palestiinan asioista. Lupasin silloin itselleni, että käyn joskus läpi hänen ihmeellisiltä matkoiltaan kertynyttä aineistoa, runoja, proosakatkelmia, lehtijuttuja ja muistiinpanoja.

Ensimmäinen Lähi-idän retkemme vuonna 1989, pian vanhempien avioeron jälkeen, suuntautui Egyptiin. Kolusimme äidin kanssa Kairon museoita, basaareja, koptilaisia kirkkoja ja hevossiittoloita. Pyramideilla tarjottiin turisteille mahdollisuutta ratsastaa talutettavilla hevosilla. Ratsastuksen opettajanakin työskennellyt äitini huomasi, että yksi hevosista oli upea arabi- rotuinen ori ja maksettuaan hiukan ekstraa hän kiitolaukkasi yksin orilla aavikolle. Huolestunut hevosen vuokraaja oli jo hälyttänyt poliisit paikalle, kun äitini tuli takaisin hevosesta ja aavikosta hurmioituneena.

Olin tuolloin 12-vuotias ja Egyptin ihmeet tekivät suuren vaikutuksen. Kheopsin pyramidin sisällä minulle nousi yllättäen kuume ja hourailin kuin faaraon kirouksen saaneena pari päivää.

Äitini lähti pian pyhiinvaellusmatkalle Israeliin. Olimme liittyneet ortodoksiseen kirkkoon pari vuotta aiemmin. Pyhiinvaellus osui ensimmäisen Intifadan aikaan, ja äiti heräsi tuolloin myös alueen poliittiseen todellisuuteen.

Asuin 90-luvun alun isän luona. Äiti jatkoi matkojaan Lähi-idässä. Ne vaikuttivat toinen toistaan jännittävämmiltä, vaikka en ihan ymmärtänytkään todellisia riskejä. Äiti oli kokenut reissaaja, ja vaikutti selviytyvän tilanteesta kuin tilanteesta. Yleensä hän liikkui yksin. Ehkä hurjimmalta kuulosti ex tempore taksimatka Ammanista Damaskokseen ilman Syyrian viisumia, jonka kuitenkin entuudestaan tuntemattomat ystävälliset matkakumppanit järjestivät rajalla.

Huolimatta kristillisestä vakaumuksestaan, äiti arvosti suuresti Islamin uskoa, samoin kuin muutakin syvällistä elämänviisautta. Hän ei hyväksynyt uskonnoilla perusteltua epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa. Runous oli äidille islamia, kristinuskoa ja muitakin kulttuureja ja elämänkatsomuksia yhdistävä kieli. Omien kokemustensa ja havaintojensa lisäksi hän perehtyi syvällisesti Lähi-Idän historiaan ja poliittisten konfliktien taustoihin.

Äitiä ihmetytti monien kristittyjen osoittama varaukseton sympatia Israelin valtion palestiinalaispolitiikkaa kohtaan. Merkittävä osa järjestelmällisestä sorrosta jo vuosikymmeniä kärsineistä palestiinalaisista on kristittyjä ja he tarvitsisivat kipeästi apua ja tukea uskonsisariltaan ja veljiltään.

Ehkä räikeimpinä epäkohdat näyttäytyivät äidin toiseen Intifadaan, 2000-luvun alussa, ajoittuneella matkalla Betlehemiin. Äitini kirjoitti, kuinka oli kuullut useita kirkon työntekijöitä ja nunnia surmatun. Kristuksen syntymäkirkkoon matkalla olleita nuoria oli ammuttu kirkon edessä olevalle aukiolle. Äidin ollessa kirkon tornissa, alkoivat Israelin armeijan pommitukset, jossa tuhoutui iso osa läheistä sairaalaa.

Hän teki tältä matkalta ottamistaan valokuvista näyttelyn. Lisäksi hän teetti kristuksen syntymäkirkosta ottamistaan kuvista postikortteja, joita myymällä hän pyrki tukemaan palestiinalaisia. Hän halusi tehdä Betlehemin kärsimyksen näkyväksi myös suomalaisessa joulunvietossa.

Erityisen voimakkaan oikeudentunnon omaavalle äidilleni kokemukset palestiinalaisten hädästä olivat lähes ylitsepääsemättömiä. Varjot seurasivat häntä myös Suomeen, jossa katusuluilta ja taistelualueilta otetut kuvanegatiivit katosivat mystisesti valokuvaliikkeestä. Israelin lentokentillä ja muissa turvatarkastuksessa äitini sai kokea usein nöyryyttävää kohtelua.

Äiti valmisteli lyhyempää ajankohtaisjuttua Tel Avivin Euroviisuihin liittyen, ja kokosi aineistoa laajempaa kirjahanketta varten. Valitettavasti molemmat työt jäivät kesken. Tel Avivissa äitini huomioi, kuinka sapattikäytännöt olivat tiukentuneet rajusti verrattuna aikaisempiin vierailuihin. Hän valitteli ekstremismin leviämistä, ja tunnisti hyvin sen vaarat kaikissa lähi-idän uskonnollisissa suuntauksissa.

Puoli vuotta ennen poismenoaan hän vieraili viimeisen kerran rakkailla paikoillaan Gornyn luostarissa, Betlehemissä ja Ramallahissa. Aavikon tuulet puhalsivat hänet täyteen intoa ja toimintaa, vaikka liikkuminen kotimaassa olikin ollut hiukan kankeaa. Hän myös kertoi haluavansa tulla haudatuksi pyhälle maalle, mutta käytännön syistä hänen leposijansa on Helsingin ortodoksisella hautausmaalla.

Äitiä leimasi kyky innostua valtavasti, toisaalta myös aallonpohjat olivat syviä. Lähi-idän rinnalla Vienan-Karjala ja Venäjän luostarit vetivät häntä puoleensa. Äidin isän suku oli Karjalasta kotoisin ja hautapaikka karjalaisten runonlaulajien monumentin vieressä tuntuu sekin kodikkaalta.

Antti Majava

Lisää lukemista? Palaa verkkolehden etusivulle tai lataa PDF-muotoinen näköislehti.

AKYS kyseli Palestiina-asioita Vasemmistoliiton varapuheenjohtajalta ja kansanedustajalta, Veronika Honkasalolta, joka toimii eduskunnan Palestiina-ryhmän puheenjohtajana.

1. Milloin sinulle syntyi halu auttaa Lähi-idän kaaosten uhreja?

Palestiina-ystävyysryhmän vetäjänä on perinteisesti ollut vasemmistoliittolainen. Kun mahdollisuus ryhmän pj:ksi tuli, kiinnostuin heti. Ihmisoikeuskysymykset ovat minulle sydämen asia ja Palestiina-kysymys tuttu myös perhesuhteiden kautta jo pitkään.

2. Miten Palestiina-ryhmä toimii? Miten monta teitä on ja mistä puolueista? Pysähdyttekö välillä yhdessä keskustelemaan ja pohtimaan tilanteita vai jaatteko keskenänne informaatiota sähköisesti.

Palestiina-ystävyysryhmä ei ole päässyt kokoontumaan niin säännöllisesti koronan takia. Kokoonnumme muutaman kerran syksyllä ja muutaman kerran keväällä. Minusta on tärkeää verkostoitua myös Suomessa asuvien palestiinalaisten kanssa. Ryhmän toiminnassa on mukana kansanedustajia monesta eri eduskuntapuolueesta.

3. Teit viime toukokuussa hallitukselle kysymyksen Suomen hallituksen kannasta Israelin suunnitelmaan liittää Palestiinan Länsiranta osaksi Israelia. Kysyit, millaisiin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä oma-aloitteisesti ja osana Euroopan unionia tämän suunnitellun vakavan kansainvälisen oikeuden rikkomuksen haastamiseksi sekä tukeeko hallitus Israeliin kohdistuvien pakotteiden tai rajoittavien toimenpiteiden käyttöönottoa. Mitä ajattelet kysymyksen saamasta palautteesta?

Minusta kysymyksen vastaus oli turhan varovainen.

4. Syksyä kohti palestiinalaisten näkymät vaikeutuivat edelleen, kun Israel ja Arabiemiraatit ilmoittivat solmivansa USA:n tuella diplomaattisuhteet, ja Bahrain seurasi Arabiemiraatteja melkein heti perässä. Länsimaailmassa media ei enää näytä huolestuvan siitä. Mitä arvelet, kuinka suuri osa suomalaisista on ylipäätään perillä siitä, mitä miehitetyillä alueilla tapahtuu ja siitä, miten röyhkeästi Israel rikkoo kansainvälistä lakia? Mitä mieltä olet yleensä siitä, miten media käsittelee miehitystä ja Palestiinan tilannetta?

Näillä sopimuksilla ei ole suurta alueellista merkitystä siinä mielessä, että sopimusten osapuolten välistä sotatilaa ei ollut. Sopimukset eivät ole rauhansopimuksia tässä merkityksessä, vaan ne virallistavat jo pidempään vallinneen tilanteen. Israel–Palestiina-konfliktin näkökulmasta sopimusten kenties ensisijainen merkitys on, että ne käytännössä mitätöivät Arabiliiton rauhanehdotuksen vuodelta 2002. Arabiliiton rauhanehdotuksessa todetaan, että arabivaltiot sitoutuvat normalisoimaan suhteensa Israelin kanssa sillä ehdolla, että Israel vetäytyy miehittämiltään alueilta ja hyväksyy palestiinalaisvaltion perustamisen.

Israel-Palestiina konfliktin uutisoinnissa on useita ongelmia. Yksi on se, että konfliktin historiallinen tausta ja poliittinen konteksti saa turhan vähän huomiota. Toinen tähän liittyvä yleinen ongelma on, että tilanne esitetään kahden tasavertaisen osapuolen välisenä konfliktina, jolloin lukijalle saattaa jäädä epäselväksi, että kyseessä on Israelin harjoittama yli puolivuosisataa kestänyt sotilaallinen miehitys, jonka alaisuudessa eläviltä palestiinalaisilta on evätty itsemääräämisoikeus sekä monet perustavanlaatuiset kansalais- ja poliittiset oikeudet. Kansainväliselle oikeudelle tulisi antaa huomattavasti enemmän painoarvoa uutisoinnin kehystämisessä.

5. Gazan humanitaarinen tilanne on katastrofaalinen. Viimeaikaiset pommitukset ja koronan leviäminen sielläkin ovat kärjistäneet asukkaiden kärsimystä äärimmilleen. Mitä Suomi voisi ja sen pitäisi tehdä Gazan tilanteen helpottamiseksi?

Gazan humanitaarinen ja sosioekonominen tilanne on syvästi järkyttävä. YK:n arvioiden mukaan kaista on jo muuttunut elinkelvottomaksi alueeksi. Gazan väestö on lisäksi erittäin nuorta ja siellä asuu noin miljoona lasta.

Humanitaarisen avun tarpeen lisääntyessä Suomen tulee jatkaa tukeaan YK:n palestiinalaispakolaisten apujärjestö UNRWA:lle. Suomi nosti yleistuen määrää viiteen miljoonaan euroon vuonna 2019. Suomi voisi harkita tuen nostamista entisestään vuoden 2022 jälkeen, jolloin nykyinen ulkoministeriön ja UNRWA:n välinen monivuotinen rahoitussopimus päättyy. Esimerkiksi Ruotsin tuki UNRWA:lle on yli kymmenkertainen Suomeen verrattuna.

On kuitenkin selvää, että ilman poliittista muutosta Gazan humanitaarinen tilanne ei tule parantumaan. Gazan ongelma ei ole humanitaarisen avun puute, vaan Israelin ja Egyptin ylläpitämä laiton ja moraaliton saarto. Tarvitaan huomattavasti enemmän poliittista painetta erityisesti Israelin suuntaan Gazan saarron lakkauttamiseksi.

Tällä hetkellä kansainvälinen rikostuomioistuin harkitsee tutkinnan aloittamista Israelin mahdollisista sotarikoksista Länsirannalla ja Gazassa. Tuomioistuimen toimintaa ja riippumattomuutta tulee puolustaa, tukea ja vahvistaa. Yhdysvaltojen tuomioistuimeen kohdistamat sanktiot ovat vakava hyökkäys kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää ja kansainvälistä oikeutta kohtaan.

6. Israelista on tullut huomattava asetoimittaja Suomen puolustusvoimille, vaikka Israelin aseteollisuus on syvästi mukana sota- ja muissa kansainvälisen lain vastaisissa rikoksissa miehitetyillä alueilla ja muualla maailmassa. Kauppa on jatkunut myös nykyisen vasemmistovetoisen hallituksen aikana. Miten tämä on mahdollista, miten asehankintoja koskevat päätökset tehdään?

Vasemmistoliitto suhtautuu kriittisesti Israelin kanssa käytävään asekauppaan. Kansainvälisesti ja kansallisesti aseiden hankintaa ei kuitenkaan säädellä lailla samalla tavoin kuin aseiden vientiä. Aseviennissä kohdemaan ihmisoikeustilanne pitää ottaa huomioon ja viennin on oltava Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan mukainen. Merkittävät vientipäätökset tekee valtioneuvosto. Asehankinnoissa sen sijaan noudatetaan lakia julkisista puolustus- ja turvallisuushankinnoista.

Suomen tulee lopettaa asekauppa Israelin kanssa.

7. Euroopan unioni ja sen mukana Suomi toistavat jatkuvasti sitoutumistaan kahden valtion ratkaisuun ja tukeaan Israelin ja palestiinalaisten neuvottelujen aloittamiselle rauhan saavuttamiseksi. EU:ssa kuitenkin epäilemättä nähdään Israelin todelliset tavoitteet eli saada mahdollisimman suurin osa alueista mahdollisimman vähällä määrällä palestiinalaisia. EU:lla on kansainvälisen lain ja sen omien sääntöjenkin mukaa velvollisuus olla auttamatta laitonta miehitystä ja laittomia siirtokuntia, mutta se ei kuitenkaan tee mitään konkreettista Israelin painostamiseksi laittomuuden lopettamiseksi (siirtokuntakaupan kieltäminen, assosiaatiosopimuksen jäädyttäminen jne.). Israelia sanotaan ympäröivän rankaisemattomuuden kulttuuri. Mitä näet olevan EU:n hampaattomuuden takana?

Kansainvälisen oikeuden mukaan valtioilla on velvollisuus olla tukematta vakavia kansainvälisiä rikoksia sekä toimia sen eteen, että rikollinen toiminta tulee päätökseensä. EU:n tulisi ryhtyä toimenpiteisiin suhteessa Israelin sotarikoksiin samalla tavoin, kun se toimi Venäjän toteuttaman Krimin niemimaan valloituksen jälkeen, jolloin unioni kielsi Krimiltä tai Sevastopolista peräisin olevien tuotteiden tuonnin. Näiden velvoitteiden johdonmukaiseksi soveltamiseksi EU:n tulisi kieltää myös Israelin laittomista siirtokunnista peräisin olevien tuotteiden tuonti EU:n markkinoille.

EU:n hampaattomuuden taustalla on monia syitä, sekä unionin sisäisiä että ulkoisia. EU:lla on historiallisesti ollut pieni poliittinen rooli suhteessa Israel–Palestiina-konfliktiin. 1990-luvulla alkaneen rauhanprosessin myötä EU alkoi keskittyä ensisijaisesti valtion rakennukseen ja kehitysapuun miehitetyillä palestiinalaisalueilla. Tähän strategiaan on viitattu ”valtionrakentamisena ilman valtiota” eikä se ole tuottanut suurista taloudellisista panostuksista huolimatta toivottua lopputulosta (johtuen ensisijaisesti Yhdysvaltain-johtoisen rauhanprosessin valuvioista). EU puolustaa edelleen vahvasti kahden valtion ratkaisua ja kansainvälistä oikeutta ulostuloissaan, mutta Israelin konkreettiset ja yksipuoliset lainvastaiset toimet miehitetyillä Palestiinalaisalueilla uhkaavat tehdä kahden valtion ratkaisusta mahdottoman. Trumpin ja Netanjahun hallintojen yksipuolisten toimien tulisi viimeistään tehdä selväksi, että kahden valtion ratkaisun säilyttämiseksi tarvitaan nyt EU:lta vahvaa poliittista vastuunkantoa ja konkreettisia toimia.

8. Näetkö mahdollisuuksia saada eduskunnassa eteenpäin mitään palestiinalaisia auttavia päätöksiä kuten pakotteiden käyttöönotto tai asekaupan lopettamista Israelin kanssa. Mikä on suurin este, että tällaiset asiat eivät etene?

Tällä hetkellä tällaisille toimille ei ole eduskunnassa valitettavasti tarvittavaa poliittista tukea, mutta se voi muuttua. Tämän muutoksen aikaansaamiseksi on tehtävä jatkuvasti töitä.

9. Palestiinalaiset itsekin näkevät, että vain kansalaisyhteiskunnan painostuksella valtiot saadaan toimimaan Palestiinan asiassa ja vetoavat ennen muuta ulkomaailman maiden kansalaisiin. Ennen vanhaan näistä asioista puhuttiin kouluissa ja työpaikoilla. Nyt ei valtamediakaan ole kovin kiinnostunut aiheesta. Millä keinoin tämän kaltaista tietoisuutta olisi nyt mahdollista kohentaa?

Kaikki mahdollinen vaikuttamistyö on tärkeää. Tiedotusvälineiden merkitys on tässä erityisen tärkeä.

Veronika Honkasalo
Veronika Honkasalo

Lisää lukemista? Palaa verkkolehden etusivulle tai lataa PDF-muotoinen näköislehti.  

Trumpin hallinnon kätilöimät Arabiemiraattien ja Bahrainin sopimukset Israelin kanssa diplomaattisuhteiden solmimisesta rikkoivat arabimaiden pitkäaikaista kantaa, jonka mukaan suhteiden normalisoimisen ehtona Israelin on vetäydyttävä miehitetyiltä alueilta.
Emiraattien ja Israelin sopimus on ensimmäinen arabimaan allekirjoittama sopimus, joka antaa ymmärtää, että sionismi ei ole alueella vieras tekijä ja että se on samanvertainen palestiinalaisten oikeuksien kanssa. Päinvastoin kuin Israelin rauhansopimuksissa Egyptin ja Jordanian kanssa, sen ei tällä kertaa tarvinnut luopua mistään.

Euroopan valtiojohtajat ovat valtaosin kiitelleet sopimuksia. Esimerkiksi Ranskan Macron onnitteli Emiraatteja “rohkeasta päätöksestä”. EU:n ulkoasiain edustaja Josep Borrell on kiitellyt Yhdysvaltain roolia ja sanonut sopimusten edustavan positiivista vaikutusta rauhalle Lähi-idässä. Kiitosta on antanut ehkä vähän yllättäen myös YK:n pääsihteeri Antonio Guterres. Poikkeuksen teki Luxemburgin ulkoministeri Jean Asselborn, joka varoitti, että alueella, edes Persian lahden maissa, ei saavuteta vakautta ilman kahden valtion ratkaisua, ja syytti Emiraatteja palestiinalaisten myymisestä. Myös Amnesty on reagoinut sopimuksiin todeten, että Israelin ja Palestiinan rauhaan pitää kuulua siirtokuntien poistaminen.

Emiraattien syöttinä sopimukseen oli mahdollisuus ostaa amerikkalaisia F-35 -hävittäjälentokoneita, joita Yhdysvallat on tähän asti luovuttanut Lähi-idässä vain Israelille. Koska Yhdysvallat on laissaan sitoutunut pitämään yllä Israelin laadullista aseellista etumatkaa alueella, sen odotetaan vastaavasti lisäävän aseapua Israelille entisestään. Israelin aseteollisuus puolestaan odottaa markkinoiden avautumista Emiraateissa, joka käyttää vuosittain miljardeja aseisiin ja joka on sekaantunut useisiin Lähi-idän konflikteihin Libanonista Syyriaan, Libyaan, Jemeniin ja Siinaille. Amerikkalaisen Breaking Defense-lehden mukaan Israel uskoo sopimuksen avaavan alueella uuden asevarustelukilpailun, jonka johtajana se haluaa olla.

Tässä yhteydessä voidaan muistuttaa EU:n tuesta Israelin aseteollisuusyrityksille yhteisten tutkimus- ja kehitysprojektien myöntämän rahoituksen muodossa, mitä muun muassa European Coordination of Committees and Associations for Palestine (ECCP) pitää esillä.
Sopimusten taustalla on maiden pitkäaikainen lähentyminen ja salainen talous- ja tutkimusyhteistyö. Palestiinalaishallinnon entisen ministerin Abdel Qaderin ja Israelin ulkoministerin Eliav Benjaminin mukaan “normalisointiprosessi” alkoi jo pian Oslon sopimuksen solmimisen (1993) jälkeen. Israel alkoi käyttää syntynyttä tilannetta hyväkseen paitsi alueelliseen laajenemiseen, myös ovien avaamiseen arabimaailmaan.

Sekä Emiraatit että Bahrain ovat diktatorisia maita, jotka ovat käyttäneet kovia otteita demokratiaa ja kansalaisoikeuksia vaatineita kansalaisiaan vastaan. Bahrainissa on ollut mielenosoituksia sopimusta vastaan, ja sopimus on tuomittu bahrainilaisten poliittisten ja kansalaisjärjestöjen yhteisessä lausumassa. Maanpaossa olevan tunnetun bahrainilaisen ihmisoikeusaktivistin Maryam al-Khawajan mukaan tehty diplomaattinen manööveri vastaa pelkästään vallassa olevan regiimin kantoja.
Vanhan toteamuksen mukaan “halvin tapa saada maa omalle puolelle on ostaa diktaattori”.

Humanitaarisen ja lainopillisen työn säätiön Nazahan puheenjohtajan tohtori Essam Yousefin mukaan sopimukseen liittyy vakavia eettisiä ja moraalisia kysymyksiä, kuten kansainvälisten lakien ja sopimusten ohittaminen lainmukaiset oikeutensa menettäneen kansan kustannuksella. Maailman media, kommentaattorit ja poliitikot näkevät, mitä on tapahtumassa, mutta ovat valinneet olla välittämättä siitä. “Turvallisuus”, erityisesti Israelin, menee kaiken edelle, ihmisoikeudet ja kansainvälinen laki mukaan lukien. Tässä Yhdysvallat, Israelin läntiset liittolaiset ja nyt alueen valtiot ovat kaikki osasyyllisiä. Samaan aikaan Yhdysvaltain veronmaksajien kustantama miehitys ja kolonisaatio jatkuvat heikentymättä. Yousefin mukaan normalisaatio on osa prosessia, jossa Israel pyrkii saamaan Palestiinasta mahdollisimman paljon ja tekee kaikkensa saavuttaakseen tavoitteensa “Suur-Israelin”.

Palestiinalaiset ajattelevat sopimuksesta luonnollisesti täysin toisin kuin länsimaiden johtajat, pitävät sitä puukoniskuna selkään ja näkevät suhteiden normalisoimisen miehityksen normaalistamisena. He ovat turhautuneet myös Arabiliittoon, jota eivät ole onnistuneet saamaan nykymuotoisen normalisoinnin tuomitsevan lausuman taakse.

Syyskuun alussa pidettiin presidentti Mahmud Abbasin koolle kutsumana harvinainen kokous, johon osallistuivat palestiinalaisten kaikki kilpailevat poliittiset siivet, keskeisinä Länsirannalla vallassa oleva PLO ja Gazassa valtaa pitävä Hamas. Kokouksen tavoitteena oli yhdistää palestiinalaiset yhteiseen rintamaan vastustamaan Trumpin “vuosisadan diiliä”, Israelin suunnitelmia liittää Länsirannan alueita itseensä sekä Arabiemiraattien ja Israelin suhteiden solmimisen edustamaa miehityksen normaalistamista.

Abbasin mukaan palestiinalaisten kansallinen asia on vaarallisessa vaiheessa, missä sitä uhkaavat erilaiset vehkeilyt ja vaarat. Tämän vuoksi palestiinalaisten on irtauduttava keskinäisestä vihanpidostaan ja yhdistyttävä yhteiseksi rintamaksi yhteisen kansallisen johdon taakse.

Kokouksen loppulausumassa todetaan historian tässä vaiheessa palestiinalaisten asian saaneen vastaansa salajuonia ja likvidointiyrityksiä, joiden tavoitteena on kumota palestiinalaisten oikeus itsemääräämiseen ja itsenäisen palestiinalaisvaltion perustamiseen vuotta 1967 edeltäville rajoille sekä hylätä palestiinalaispakolaisten oikeus palata kotikaupunkeihinsa ja -kyliinsä. Tässä historiallisessa kokouksessa Palestiinan kansa yhdistyy PLO:n, “Palestiinan kansan ainoan ja laillisen edustajan” kattojärjestön alle ja ryhtyy yhteisille tavoitteille, periaatteille ja arvoille pohjautuvaan kansalliseen toimintaan ja panee lopun kahtiajaolle palestiinalaisten keskinäisen sovun ja kansallisen kumppanuuden nimissä.

Lausumassa tuomitaan kaikki Israelin miehityksen normalisoinnin muodot ja kutsutaan arabi- ja islamilaisia kansoja ja maailman kaikkia vapaita kansoja torjumaan tällaiset hankkeet. Palestiinalaisilla on kansainvälisten sopimusten mukaisesti oikeus käyttää kaikkia vastarinnan muotoja, jotka vahvistavat kansojen oikeuden vastustaa miehitysvaltaa.
Tässä tilanteessa kansan vastarinta nähdään soveltuvimpana muotona.

Kokouksessa nähtiin välttämättömäksi, että kaikilla palestiinalaisilla on yksi ainoa demokraattinen poliittinen järjestelmä ja laki, joka turvaa poliittisen moniarvoisuuden ja väkivallattoman vallansiirron vapaiden vaalien kautta – ei omaa valtiota Gazassa eikä valtiota ilman Gazaa. Tätä valmistelemaan päätettiin muodostaa komitea, joka muotoilee suosituksia myöhemmin perustettavalle Palestiinan keskusneuvostolle vielä auki olevien kiistakysymysten ratkaisemiseksi.

Toivottavasti uudessa vaikeassa tilanteessa palestiinalaisten yhdistymisestä tällä kertaa tulee todellisuutta.

Seppo Rinne

Lisää lukemista? Palaa verkkolehden etusivulle tai lataa PDF-muotoinen näköislehti.  

Palestiinalainen Beit Atfal Assumoud (BAS) ja Arabikansojen ystävyysseura ovat olleet yhteistyössä kummitoiminnan merkeissä jo 1980-luvun alusta saakka. Vanhuskummitoiminta aloitettiin 2014. BAS haluaa tukea heikkovoimaisiksi tulleita iäkkäitä yhteisönsä jäseniä, ja AKYS päätti osallistua siihen työhön. BAS-järjestön Shatilan keskuksen sosiaalityöntekijä Zuhourin mukaan ne vanhukset, joilla on kummit, ovat onnekkaita. He eivät tunne itseään yksinäisiksi.

Kummivanhuksia on nyt 10 miestä ja 12 naista. Heistä 17 on syntynyt ja elänyt Palestiinassa ennen vuoden 1948 Nakba-hävitykseksi kutsuttua pakolaisuuden alkamista Israelin valtion perustamisen aikaan. Kummivanhuksia on viidessä leirissä. Heillä on kullakin oma sosiaalityöntekijä. Sosiaalityöntekijät hoitavat paljon vanhusten asioita puhelimitse, mutta välttämättömissä tilanteissa ja kummimaksun maksamista varten tekevät kotikäynnin. Osa vanhuksista ei ymmärrä korona-asiaa ja tarvitsee paljon huolenpitoa.

Kummihakemusten tiedoista hahmottuu hyvin huolestuttava kuva vanhusten tilanteesta. Heidän toimeentulonsa kertyy pikku palasista sieltä täältä: avustusjärjestö UNRWAlta, hyvien ihmisten, naapureiden, sukulaisten ja hyväntekeväisyysjärjestöjen roposista. Kiinteinä kuluina vuokrat rasittavat ja lääkemenot ovat huomattavia. Libanonin talouskriisin aikana arjen tarvikkeiden hinnat ovat nousseet moninkertaisiksi. Kummivanhusten tukiverkosto, lapset ja muut sukulaiset ovat menettäneet työnsä, joten aikaisempi pienikin apu on tyrehtynyt. Vanhus saattaa joutua valitsemaan ruuan ja hygieniatarvikkeiden hankinnan välillä.

Kaikilla kummivanhuksilla on terveysongelmia. On korkeaa verenpainetta, pitkäaikaissairauksia, onnettomuuksien ja aseellisten konfliktien aiheuttamien vammojen jälkitiloja. Usealla vanhuksella on vielä vammaisia, jo ikääntyneitä lapsia huollettavanaan. Parille vanhukselle UNRWA on remontoinut asunnon, mutta muiden asunnot ovat kurjia. On kosteusvaurioita myös astmaattisen vanhusten kodeissa, pölyistä, maalaamattomia seiniä, huoneita ilman luonnonvaloa, kylmän ja kuuman läpi laskevia sinkkikattoja.

Valtakunnallisen kummipäivän merkeissä keväällä AKYS pyysi kummeja kertomaan, mitä he ajattelevat kummin tehtävistä. ”Kummin tehtävä on olla luotettava siinä mielessä, että kummivanhus voi turvallisin mielin otaksua avustuksen jatkuvan”, vastasi Anne-kummi. Rahallisesta avustuksesta huolehtimista pitivät muutkin tärkeänä. Sen ohella halutaan pitää yhteyttä ja osoittaa solidaarisuutta. Kaija-kummi sanoi avustavansa juuri palestiinalaisia lapsia ja vanhuksia alueella, joka on poliittisesti poikkeuksellisen paha. Kummius on kannanotto palestiinalaisten tilanteen epäoikeudenmukaisuuteen ja lännen omahyväisyyteen.

Lisää artikkeleita? Palaa verkkolehden etusivulle tai lataa PDF-muotoinen näköislehti.