Kassem Aina kokee, että hänellä on kolme äitiä: hänen äitinsä Merim, siskonsa Rima (joka huomasi Kassemin puuttuvan matkasta perheen paetessa Palestiinasta vuonna 1948 – tapauksesta hiukan lisää tuonnempana) sekä eräs sosiaalityöntohtori, Miriam, joka aikoinaan rahoitti Kassemin opinnot.
Muutoin palestiinalaisjärjestö Beit Atfal Assumoudin (BAS) johtaja ei juuri puhu itsestään. Tapaan miehen hänen toimistollaan järjestön tiloissa. Paikka sijaitsee Libanonin pääkaupunki Beirutissa, Sabrassa, kävelymatkan etäisyydellä Shatilasta, joka on yksi Beirutin kolmesta palestiinalaisleiristä.
Itsestä puhumisen sijaan Kassem Aina haluaa kertoa siitä, mitä Libanonissa asuville palestiinalaisille nykyään kuuluu. Hänellä on asiasta kokonaisvaltainen käsitys, sillä BAS toimii yhteensä kymmenessä palestiinalaisleirissä Libanonissa.
Toivottomuus on lisääntynyt palestiinalaisleireissä samalla, kun väki niissä on lisääntynyt. Kun esimerkiksi Shatilan leiri vuonna 1948 perustettiin, siellä asui noin 4000 ihmistä. Vaikka vanhemmat eivät koskaan lakanneet kaipaamasta kotiin, ainakin lapsilla oli reilusti tilaa leikkiä. Kun äiti pyysi käymään kaupassa, sinne ei olisi jaksanut lähteä, koska kauppa tuntui lapsen mielessä olevan liian kaukana. Nyt vuonna 2017 tätä on vaikea kuvitella.
Shatilassa asuu noin 25 000 ihmistä. Myös Syyriasta muuttaa leiriin lisää pakolaisia, koska alue on muiden pakolaisleirien ohella halvinta seutua Beirutissa. Ilma tuntuu ainakin minusta, ensikertalaisesta, erilaiselta kuin muissa pääkaupungin kaupunginosissa. Pakokaasut viivyttelevät ahtailla kujilla, rakennusten välissä. Ruoan käristys katujen varsilla saostaa ilmaa entisestään. Pääkatu on märkä ja mutainen. Jalankulkijat, autot ja skootterit koettavat päästä eteenpäin sitä pitkin.
Mistään telttaleiristä ei ole kysymys, vaan Shatilan rakennukset ovat usein monikerroksia ja niitä myös rakennetaan jatkuvasti ylöspäin. Alun perin väliaikaiseksi tarkoitettu leiri on muuttunut kaupunginosaksi, jossa on omanlaisensa tunnelma. Kauppoja ja erilaisia kojuja on joka puolella. Asiakkaita ei millään riitä kaikille, jotka koettavat kaupata tuotteitaan. Noin puolivälissä Shatilan pääkatua on kaatopaikka, josta ihmiset etsivät jotain käyttökelpoista, ehkä syötävää, ehkä myytävää, mitä vain. Köyhyys on läsnä.
Shatilan verilöylyn (1982) muistopaikka on surullinen näky. Paikkaa vahtivat miehet kehottavat ottamaan kuvia roskista, mutta päätän kuvata maalauksia.
BAS:in johtaja Kassem Aina kertoo, että näillä kaduilla rehottaa huumeongelma. Huumeiden käyttäjiä ovat erityisesti nuoret. Perheitä hajoaa, osittain lasten ja nuorten huumeidenkäytöstä johtuen. Palestiinalaisten yhteisöllisyys on koetuksella jatkuvasti lisääntyvästä väkimäärästä johtuen. Naapureita ei enää oikein tunneta, eikä heihin luoteta samalla tavalla kuin ennen.
Tällaisessa tilanteessa palestiinalaisjärjestöllä on paljon työsarkaa. Tärkeintä BAS:in työntekijöille on, että myös rikkinäisimpien perheiden lapset saataisiin aloittamaan koulun – tai pysymään koulussa. UNRWA on vastuussa koulutuksen järjestämisestä palestiinalaisleireissä. Mutta jos perhe on kaaoksessa, lapset tippuvat koulusta pois hyvin nopeasti. Jos vanhemmat eivät siihen kykene, BAS:in sosiaalityöntekijöiden vastuulle jää tukea lasten koulunkäyntiä.
Usein vanhempien asenteissa suhteessa omiin lapsiinsa on korjattavaa. Yhtä lailla tärkeää on järjestää asunnoista sellaisia, että niissä on mahdollista tehdä läksyjä – että niissä on esimerkiksi valaistusta, pöytä, tuolit ja jotain syötävää. Tätä työtä tehdään osittain suomalaisten kummien avustuksella.
Arabikansojen ystävyysseuralla (AKYS) on Libanonissa yhteensä 46 kummilasta kouluikäisissä. Kassem Ainan juttusille minut tuonut Sirkku Kivistö koordinoi kummitoimintaa kyseisessä järjestössä. Kivistö sanoo, että uusien raporttien mukaan kummilasten suhtautuminen kouluun on ilahduttavan positiivista: ”Jopa 87 % tuetuista lapsista hoitaa koulunkäynnin tunnollisesti.” Kummilapset ovat aina kaikkein heikoimmista perheistä. Näin ollen näyttää vahvasti siltä, että kummien tuki on ollut tärkeää lasten koulunkäynnin onnistumisessa.
Kassem Aina kokee samoin. Hänellä muitakin hyviä uutisia. Mies on hiljattain saanut tiedon, että Libanonin palestiinalaisten määrä aiotaan tutkia. Tutkimuksen toteuttavat Lebanese-Palestinian Dialogue Committee ja Palestinian Central Bureau of Statistics. Libanonissa asuu nykyisin todennäköisesti noin 280 000 palestiinalaista. Määrää liioitellaan Ainan mukaan usein, sanotaan, että palestiinalaisia olisi jopa 500 000. ”Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, ihmisiä vain pelotellaan. Siksi haluamme tieteellisen vastauksen.”
Tapaamisen lopuksi Kassem Aina pyytää ystäväänsä Sirkku Kivistöä kertomaan hiukan elämäntarinaansa minulle. ”Sinä tiedät sen paremmin kuin minä”, Kassem sanoo. Ja Sirkku, ystävä 30 vuoden takaa, kertoo. Kuuntelen mielelläni, onhan Kassem ensimmäinen palestiinalainen, johon saan tutustua.
Kassem syntyi lokakuussa 1946 Alma-nimisessä kylässä Palestiinassa. Vuonna 1948 hänen perheensä tosiaan pakeni Israelin miehitystä Libanoniin. Kassem oli tuolloin pieni poika, vasta puolitoistavuotias. Perhe oli jo matkalla, kun Kassemin sisko oli alkanut ihmetellä, missä pikkuveli oli. Tietysti perhe palasi hakemaan Kassemin mukaansa Libanoniin.
Libanon oli sisällissodassa vuodet 1975-1990. Toinen merkittävä hetki Kassemin elämästä on sodan alusta, jolloin hän työskenteli Tel al-Zaatarin pakolaisleirissä toimivassa kansalaisjärjestössä. Aina oli paikalla, kun leiri keväällä 1976 piiritettiin ja kesällä tuhottiin. Kuolema kävi tuolloin niin lähellä, että toisinaan Kassemista tuntuu siltä, että hän syntyi vasta tuhon jälkeen.
Kassem on ensimmäinen, mutta ei suinkaan viimeinen palestiinalainen, jonka kanssa pääsen järjestön tiloissa ja Shatilan pakolaisleirissä juttelemaan. Muutkin ovat kohdanneet hävitystä, hävitys tuntuu suorastaan olevan osa kohtaamieni palestiinalaisten elämää.
”Kotini on pommitettu seitsemän kertaa”, Jamile Shehade sanoo, kun kävelemme yhdessä Shatilan pääkatua. Shehade työskentelee Beit Atfal Assumoudin Shatilan toimintakeskuksen johtajana. Hän on ollut pakolainen koko elämänsä. Mitä siihen voi sanoa, seitsemään pommitukseen? Että ”minun kotiani ei ole pommitettu vielä kertaakaan”? En sano mitään. Joskus on syytä vain kuunnella, koettaa ymmärtää.
Kirjoittanut ja kuvannut Hanna Hirvonen 8.3.2017
