Kun Venäjä aloitti helmikuun lopulla suurhyökkäyksen Ukrainaan, monet maailman valtiot joutuivat vaikean valinnan eteen: kuinka muodostaa poliittinen kanta Venäjän hyökkäykseen? Samalla kun Venäjän aggressio on tuomittu laajasti esimerkiksi YK:n päätöslauselmissa, varsinaisia pakotteita ovat asettaneet vain muutamat valtiot. Myös Pohjois-Afrikan maat ovat välttäneet kannanottoja Ukrainan sodasta.

Väkivaltaiset konfliktit ja sodat aiheuttavat valtavia ihmiskärsimyksiä ja vaikuttavat voimakkaasti kansainväliseen poliittiseen järjestelmään. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on jälleen kerran nostanut ihmiskunnan huonoimmat puolet esiin. Uhrien määrää on tätä kirjoittaessa vielä vaikea arvioida, mutta ihmisoikeusjärjestöjen mukaan Venäjä on syyllistynyt sotarikoksiin samalla, kun miljoonat
ukrainalaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa.

On ollut erikoista seurata tiedotusvälineistä mielikuvaa, jossa koko niin sanottu ”kansainvälinen yhteisö” olisi ollut tuomitsemassa Venäjän poikkeukselliset ihmisoikeusrikokset. Kun katselee maiden reaktioita ja poliittisia päätöksiä tarkemmin, Venäjän toimien tuomitseminen on jäänyt suurimmaksi osaksi hyvin ohueksi. Myös Pohjois-Afrikan maat ovat tasapainoilleet asettumasta sen enempää Venäjän, Yhdysvaltojen kuin EU:n puolelle.

Nykyiset kansainvälispoliittiset prosessit symboloivat maailmanjärjestyksen muuttumista ja moninapaisen maailman uutta ilmettä. Yhdysvallat ja EU eivät pysty enää sanelemaan, kuinka konflikteihin, ihmisoikeuksiin ja arvoihin tulee suhtautua. Moninapaisessa maailmanjärjestelmässä pienempien valtioiden intressit ovat kiinnittyneet useamman suuremman toimijan väliseen yhteistyöhön, jota kautta haetaan liikkumavaraa ajaa suoremmin omia intressejä.

Kylmän sodan perintö

Toisen maailmansodan jälkeen monet Pohjois-Afrikan valtiot vapautuivat eurooppalaisten siirtomaavaltojen hallinnasta erilaisissa prosesseissa, jotka jättivät jäljet eri valtioiden poliittisille ratkaisuille. Vaikka Egypti virallisesti itsenäistyi jo vuonna 1922, vasta Gamal Abdel Nasserin johtama vallankaappaus vuonna 1952 vapautti maan poliittisen päätöksenteon Britannian kontrollista ja johdatteli Egyptin sitoutumattomien maiden ryhmään ja sittemmin myös Neuvostoliiton liittolaiseksi. Algeria, joka oli kiinteimmin osa Ranskan siirtomaavaltaa, aloitti vapaustaistelun vuonna 1954. Ranska ei kuitenkaan halunnut kukistaa itsenäisyysliikkeitä Algerian naapurissa, ja vuonna 1956 Tunisian ja Marokon onnistui saada itsenäisyys ilman aseellista taistelua.

Luonnonvaroistaan rikkaasta Algeriasta Ranska ei kuitenkaan halunnut luopua.

Siirtomaavallan purkautuminen etenikin Tunisiassa ja Marokossa asteittain, ja maat jäivät vuosikymmeniksi Ranskasta ja myöhemmin Yhdysvalloista riippuvaiseksi niin taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Algeria itsenäistyi lopulta vuonna 1962 verisen itsenäisyystaistelun jälkeen ja liittyi sitoutumattomien maiden ryhmään. Juuri sitoutumattomien maiden tuki Algerian vapautusliikkeelle oli mahdollistanut kansainvälisten suhteiden luomisen sodan aikana.

Libya itsenäistyi virallisesti vuonna 1951 Italian siirtomaavallasta. Muammar Gaddafin johtaman upseerivallankaappauksen jälkeen vuonna 1969 myös Libya alkoi harjoittaa itsenäisempää politiikkaa kansallistamalla maan valtavat öljyvarat, jotka ohjattiin nyt hyödyttämään maan kansalaisia yläluokkien sijaan. Kansallistamiset ja sosialististen hallintojärjestelmien tukeminen olivat monella tapaa yleisiä juuri Egyptissä, Algeriassa ja Libyassa. Maat asetettiin usein suurvaltapoliittiseen Neuvostoliiton johtamaan sosialistiseen blokkiin, mutta silti maat keskittyivät kansainvälisesti myös ajamaan itsenäisempää sitoutumattomien maiden agendaa ja tukemaan
vapausliikkeitä ympäri maailmaa.

Yhdysvaltain hegemonian päättyminen

Kun Venäjä aloitti kansainvälisen oikeuden vastaisen hyökkäyksensä Ukrainassa, monille on tullut yllätyksenä, miten harvat maat Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella ovat osallistuneet Yhdysvaltojen ja EU-maiden ajamiin pakotteisiin. Tietenkin YK:n päätöslauselmat ovat oikeutetusti tuominneet Venäjän hyökkäyksen, mutta yleiskokouksen päätöksiä pidetään usein eräänlaisena moraalilarppauksena, kuten olemme esimerkiksi Israelin tai Yhdysvaltojen suhteen useasti nähneet. Varsinaisia Venäjän vastaisia pakotteita ovat asettaneet lähinnä Euroopan valtiot, Yhdysvallat ja Kanada sekä Australia, Japani, Etelä-Korea ja pieni Singapore.

Itseasiassa Venäjän hyökkäyksen tuomitseminen on ollut maailmalla jopa poikkeuksellisen vaisua. Myös Pohjois-Afrikassa Venäjän toimia on kommentoitu kieli keskellä suuta. Kun YK:n yleiskokouksessa äänestettiin Venäjän hyökkäyksen tuomitsemisesta, Algeria ja Sudan pidättäytyivät äänestämästä. Marokko ei ollut paikalla ja Egypti, Tunisia, Mauritania sekä Libya ää-
nestivät puolesta. Kun huhtikuun alussa YK:n yleiskokouksessa äänestettiin Venäjän ulossulkemisesta ihmisoikeusneuvostosta, Algeria äänesti vastaan Egyptin, Tunisian ja Sudanin äänestäessä tyhjää. Marokko ja Mauritania eivät olleet paikalla. Vain ulkomaisten toimijoiden kontrolloima Libya äänesti erottamisen puolesta.

Samalla kun viralliset poliittiset lausunnot ovat jääneet vaisuiksi, Venäjä ja presidentti Vladimir Putin nauttivat yllättävän laajaa kannatusta Pohjois-Afrikan kansojen keskuudessa. Venäjän hyökkäys nähdään taisteluna ”lännen” imperialismia ja neokolonialismia vastaan ja Putin oikeudenmukaisuuden puolustajana. Esimerkiksi Egyptissä Twitterissä trendikkäitä hashtag-merkintöjä ovat olleet “support Putin” (tuemme Putinia) ja “we are with Russia” (kannatamme Venäjää). Tunisiassa on vallinnut eräänlainen Putinomania nuorten ja vanhojen, rikkaiden ja köyhien, nationalistien ja demokraattien, naisten ja miesten sekä maaseudun ja kaupunkien eliitin keskuudessa, kuten Moncef Gouja kirjoittaa L’Economiste Maghrébin verkkojulkaisussa. Muun muassa Algeriassa Putin on saanut lempinimen Abu Ali.

Energia ja Euroopan energiaturvallisuus

Viime vuosina Venäjän vahvistuminen ja Kiinan nousu Yhdysvaltojen hegemonian haastajaksi on
lisännyt Kiinan taloudellista painoarvoa Pohjois-Afrikassa entisestään.

Taloudelliset sopimukset Kiinan kanssa sekä aseostot Venäjältä ovat olleet tasapainottamassa epäsuhtaa ja riippuvuutta EU:sta ja Yhdysvalloista.

Algeria on EU:n kolmanneksi suurin maakaasun toimittaja ja merkittävä öljyn tuoja sekä öljykar-
telli Opecin jäsen. Algeria on myös ollut mukana koordinoimassa maakaasun tuotantoa niin kutsutussa kaasun Opecissa yhdessä Venäjän, Iranin, Qatarin ja Venezuelan kanssa. Algeria ei ole suostunut nostamaan energiantuotantoaan, vaikka sitä on painostettu Yhdysvaltoja myöten, kun USA:n ulkoministeri Anthony Blinken vieraili maassa maaliskuun lopussa. Painostus alkoi jo aiemmin, kun Espanja ilmoitti kannattavansa Marokon autonomiasuunnitelmaa Länsi-Saharassa. Algeria on puolestaan tukenut Länsi-Saharan itsenäisyyttä ajavaa Polisariota. Lopulta Algeria vihjasi nostavansa Espanjalle toimittamansa kaasun hintaa markkinoiden edellyttämälle tasolle pidättäytymällä samalla lisäämästä tuotantoa. Sen sijaan Italialle Algeria on luvannut lisätä energiantoimituksia, joita Euroopassa janotaan Venäjän pakotteiden varalle.

Ukrainan sota vaikuttaa PohjoisAfrikan arkeen monella muullakin tavalla. Venäjän ja Ukrainan vilja
on muodostanut merkittävän osan Pohjois-Afrikan maiden tuonnista. Sota vaikuttaakin suoraan alueen jo ennestään hauraaseen ruokaturvallisuuteen. Pohjois-Afrikassa politiikka keskittyykin suojelemaan maiden omia suoria valtiollisia intressejä. Ihmisoikeudet ja demokratia jäävät toissijaisiksi argumenteiksi. Kansainvälisen oikeuden rikkominen ja vetoaminen ihmisoikeusrikkomuksiin vaikuttaa Pohjois-Afrikan maiden näkökulmasta tekopyhälle. Etenkin kun niitä esittävät Yhdysvallat ja EU, joiden oma saldo nähdään Pohjois-Afrikassa monella tapaa kyseenalaisena.

tri Karim Maiche

Maan päivän mielenosoituksessa Bi’ilinissä tuetaan myös Ukrainaa (kuva Kirsti Honkasalo(