Tammikuussa 1977 Egyptin silloinen presidentti Anwar Sadat ilmoitti, että hänen hallituksensa
aikoi purkaa maassa pitkään vallinneen peruselintarvikkeiden tukemisohjelman. Päätös syntyi Maailmanpankin vaatimuksesta, sen jälkeen kun Sadat oli hakenut siltä lainaa. Vehnäjauhon, riisin ja ruokaöljyn hinnat nousivat heti jopa 50 %. Sadat tuhannet ihmiset joka puolella Egyptiä nousivat spontaanisti kapinaan ja kohdistivat väkivaltaa hyväosaisten taloja ja liikkeitä sekä hallintorakennuksia vastaan. Näissä “leipämellakoissa” kuoli yli 70 ihmistä, ja satoja loukkaantui. Mellakat loppuivat, kun Sadat ilmoitti luopuvansa suunnitelmistaan ja palauttavansa peruselintarvikkeiden tuet.

Viime vuonna Egypti oli maailman suurin vehnäntuoja, ja suuri osa sen tuomasta vehnästä on perinteisesti tullut Venäjältä ja Ukrainasta. Vaikka maa itse tuottaa suuret määrät riisiä, vehnäleipä lienee kuitenkin etenkin köyhälle kansalle tärkein peruselintarvike. Egyptin yli sadasta miljoonasta asukkaasta jopa noin 30 % elää köyhyysrajan alapuolella. Ukrainan sodan takia maan vehnäsato lienee tänä vuonna merkittävästi pienempi kuin aiemmin, ja sama todennäköisesti koskee myös Venäjää, koska resursseja on käytetty toisin kuin ennen. Myös Kiinassa talvivehnän tämän vuoden satoa on kuvailtu ennätyksellisen heikoksi. Kaikki tämä näkyy tulevaisuudessa hyvin vahvasti vehnän kallistumisena.

Egyptin nykyinen presidentti / diktaattori Abdel-Fattah el-Sisi on jo nostanut polttoaineiden hintoja noin 80%, ja hän aikoo Sadatin tapaan lopettaa peruselintarvikkeiden sekä energian tukemisen. Maan energiatilanne on jo lähes katastrofaalinen, koska se ei ole pystynyt ylläpitämään omaa energiantuotantoaan, vaikka kysyntä on kasvanut koko ajan. Sähkökatkoista on tullut arkipäivää, ja monilla alueilla sähkön saantiin ei yksinkertaisesti voi luottaa lainkaan. Ruoasta on ankara pula köyhimmillä alueilla.

Entinen kenraali el-Sisi, joka sotilasvallankaappauksessa syrjäytti ai­nakin näennäisen demokraattisissa vaaleissa valitun Mohammed Mursin maan johdosta, on varmasti ainakin islamistipiireissä epäsuosittu, etenkin kun hän on lailla kieltänyt koko Muslimiveljeskunnan ja vanginnut valtaisan määrän aktivisteja. Mikäli kansa nousee kapinoimaan sietämättömän korkeiksi nousseiden hintojen takia, hänen asemastaan voi nopeasti tulla varsin tukala.

Egypti on hyvä esimerkki siitä, kuinka suomalaisesta ehkä aika vähäpätöiseltä vaikuttava asia, kuten leivän hinta, voi horjuttaa valtavankin kokoisia yhteiskuntia. Kun pinnan alla kytee tyytymättömyys, pienikin kipinä sytyttää helposti ison roihun. Siksi vehnän ja muiden peruselintarvikkeiden markkinahinnan kallistuminen on globaalistikin merkittävä huolenaihe.

Tilanne rikkaissa arabimaissa on ruoan suhteen erilainen ainakin toistaiseksi. Persianlahden arabimaiden yhteistyöneuvoston (GCC) jäsenmaat, eli Arabiemiraatit, Bahrain, Kuwait, Oman, Qatar ja Saudi-Arabia tuovat keskimäärin noin 90% ruoastaan ulkomailta. Ne ovat kuitenkin öljy- ja kaasuvarojensa ansiosta rikkaita, ja niillä on varaa tuoda ruokaa länsimaista kuten USA:sta ja Brasiliasta niin kauan, kuin sitä markkinoilla on. Ne ovat myös varsin avokätisesti tukeneet Egyptin diktatuuria, koska ne eivät ole yhtään sen demokraattisempia. Kaikki arabimaat, kuten myös niiden naapurissa olevat Turkki ja Iran, ovat pitkälti riippuvaisia tuontiruoasta, vaikka esimerkiksi Libanon voisi ainakin periaatteessa olla omavarainenkin. Kuten Sirkku Kivistö tässä lehdessä ansiokkaasti kuvaa, maan ongelmat ovat valtavat, ja vaikka tuollaisessa tilanteessa omavaraisuus voisi nimenomaan olla saavuttelemisen arvoista, näin harvoin kuitenkaan käy. Myös Irakilla olisi valtavasti maataloudellista potentiaalia, mutta maa on pitkään ollut sanktioiden ja sodan runtelema, ja jälleenrakennus kestää vielä kauan. Myöskään poliittista tilannetta ei voi edelleenkään kuvailla vakaaksi. Syyriallakin tilanne on vaikea vielä pitkään vuosikausia kestäneen konfliktin takia.

Voidaan toivoa, että nykyinen ruoan hinnannousu, joka varmasti aiheuttaa ahdinkoa monille köyhemmille maille, johtuu lyhyellä tähtäimellä kansainvälisistä konflikteista (kuten Ukrainan sota) sekä kertaluonteisesti kehnoista sadoista. On kuitenkin joitakin seikkoja, jotka voivat pidemmällä aikavälillä heikentää selvästi maailman ruoantuotantokykyä. Ensimmäisenä näistä mainittakoon ilmastonmuutos, jota tuskin voidaan enää pysäyttää. Se aiheuttaa tulvia, kuivuutta ja muuta epätavallista säätä monilla merkittävillä maatalousalueilla kaikilla mantereilla. Nyt on myöhäistä harmitella, miksi fossiilisten polttoaineiden käyttöä jopa tuettiin ja pidettiin edistyksellisenä vuosikymmenien ajan, etenkin kun käyttö ei näytä olevan vähenemään päin.

Toinen yhtymäkohta fossiilisilla polttoaineilla ja ruoantuotannolla on nykyaikaisessa tehomaataloudessa: käytetään valtavat määrät maakaasupohjaisia lannoitteita ja tuholaismyrkkyjä, ja sitten tuotteita kuljetetaan öljyjohdosten voimalla pitkiä matkoja toiselle puolelle maapalloa, ja jopa takaisin. Ilman kyseisiä lannoitteita ja usein varsin toksisia tuholaismyrkkyjä ruoantuotanto vähenisi voimakkaasti. Myös monet alueet niin maalla kuin merellä ovat ihmisen toiminnan kautta niin saastuneita (usein myöskin raakaöljystä valmistetusta muovista), ettei niissä ainakaan terveellistä ruokaa tuoteta.

Fossiiliset polttoaineet ovat määritelmällisesti rajallisia, ja ne siis loppuvat joskus. Tähän on herätty öljyntuottajamaissakin; Algeriasta Saudi-Arabiaan pohditaan nyt kiivaasti, kuinka taloutta voitaisiin diversifioida ja näin välttää öljyn ja kaasun hupenemisesta johtuva “lopullinen romahdus”. Kuitenkin esimerkiksi Saudi-Arabiassa rakennetaan samalla jatkuvasti uusia pilvenpiirtäjiä, uusia kaupunkeja ja jopa lomakohteita Punaisenmeren rannalle. Optimistisesti ajatellaan, että tulevaisuudessa “jokin” korvaa täysin fossiiliset polttoaineet energianlähteinä. Tärkeintä olisi kuitenkin maksimoida jokaisen alueen pitkäaikainen eli kestävä kantokyky (eli minkäkokoinen populaatio kullakin alueella voi asua pitkäaikaisesti aiheuttamatta korjaamatonta vauriota) ilman utopistisia unelmia rajattomasta energianlähteestä, puhumattakaan jostakin avaruuden kolonisaatiosta.

Tulevaisuudessa eri maat ja kansat joutuvat todennäköisesti kilpailemaan yhä enemmän rajallisesta
ruoasta. Toivoa sopii, että tähän varaudutaan mahdollisimman hyvin kaikkialla maailmassa. Tosiasiat tulee kuitenkin tiedostaa eikä tuhlata viimeisiä saatavilla olevia resursseja kilpavarusteluun ja sotimiseen.

Jussi Sinnemaa

Unelma muurissa. Betlehemin maraton kahden vuoden tauon jälkeen. (Kuva Kirsti Honkasalo)