Historiankirjoituksen mestari

Ibn Khaldun (s. 1332 Tunisissa, k. 1406 Kairossa) kasvoi varakkaassa, koulutusta arvostavassa perheessä, jolla oli korkean tason poliittiset yhteydet. Nuorena hän koki Pohjois-Afrikkaakin ravistelleen ruttopandemian, joka tappoi suurimman osan hänen perheestään ja opettajistaan. Alueella oli tuolloin lukuisia kaupunkivaltioita, joiden sulttaanit ja valtasuhteet vaihtelivat jatkuvasti, ja lisäksi kaupunkien ulkopuolella elävillä beduiiniheimoilla oli omat lakinsa ja tapansa. 20-vuotiaasta keski-ikäiseksi Ibn Khaldun palveli lukuisia eri sulttaaneja neuvonantajana ja avustajana sekä diplomaattina. Välillä hänen vaarallisena työnään oli kerätä veroja villeiltä berberiheimoilta.

Ibn Khaldun keräsi valtavan laajat tiedot Pohjois-Afrikan historiasta, heimoista, kulttuureista ja maantieteestä, ja hän suhtautui kriittisesti kaikkeen oppimaansa. Hän ei tyytynyt pitämään historiaa kokoelmana viihdyttäviä tarinoita vaan pyrki arvioimaan, mikä oli uskottavaa ja todennäköisesti tapahtunutta ja mikä puolestaan vahvasti liioiteltua tai täysin mielikuvituksen tuotetta. Tällaisen analyysin kautta hän halusi löytää historiasta yleisiä suuntaviivoja ja selvittää, miksi eri kuningashuoneet ja kulttuurit nousevat, kukoistavat ja sitten rappeutuvat. Ibn Khaldunin tunnetuin teos, Muqaddimah (suomeksi Johdanto) on hänen valtavan historiateoksensa ensimmäinen osa, jossa hän hahmottelee koko tuntemansa maailman historian sekä inhimillisen toiminnan periaatteet ja lainalaisuudet. Kirjaa on pidetty tieteellisen historiantutkimuksen, sosiologian, taloustieteen, antropologian ja jopa ekologian alalla uraa uurtavana.

Ibn Khaldun.

Ibn Khaldunin historianfilosofian keskeinen käsite on asabiyyah, jonka voi kääntää vaikkapa solidaarisuudeksi. Hänen mukaansa sellaiset yhteisöt ja kulttuurit, joilla on voimakas yhteenkuuluvuuden tunne ja yhteinen päämäärä, ovat vahvoja. Ibn Khaldun antaa runsaasti esimerkkejä, kuinka tällaisia kulttuureja on erityisesti beduiineilla ja yleisemmin valtakuntien periferiassa, hallitsevien kulttuurien ulkopuolella. Kulttuurin kehittyessä solidaarisuus vähenee, ja pitkälle kehittynyt kulttuuri vääjäämättä rappeutuu, koska solidaarisuuden tilalle tulee individualismi, ylellisyyden tavoittelu ja pyrkimys edistää omaa asemaa muiden kustannuksella. Rappeutuva kulttuuri joutuu lopulta luovuttamaan asemansa uudelle, vahvemmalle kulttuurille, joka on vähemmän hienostunut mutta solidaarisempi. Tällaisen syklisen kehityksen Ibn Khaldun näki lukuisia kertoja Pohjois-Afrikassa. Hänen mukaansa kulttuureilla, kuten yksilöillä, on luonnollinen elinkaari, ja kehittyvä kulttuuri sisältää aina myös oman tuhonsa siemenen.

Ibn Khaldunin ajatukset tulivat Euroopassa huomion kohteeksi etenkin 1800-luvulta lähtien. Yhteiskuntatieteilijät, kuten sosiologian isänä pidetty Auguste Comte, ja historianfilosofit, kuten Hegel, huomasivat tämän oppineen arabin muodostaneen samansuuntaisia teorioita kuin he jo muutama sata vuotta aikaisemmin. Monien Adam Smithin keskeisistä ajatuksista huomattiin myös olevan läsnä Ibn Khaldunin talousteorioissa. 1900-luvulla suuria historian suuntaviivoja eri sivilisaatioiden vertailun kautta hahmotelleet saksalainen Oswald Spengler ja brittiläinen Arnold Toynbee päätyivät samankaltaiseen näkemykseen historian syklisyydestä kuin Ibn Khaldun.

Ibn Khaldun totesi Muqaddimahssa, että kun valtakunta kasvaa, matalista veroista saadaan iso verokertymä. Kun valtakunta rappeutuu, korkeista veroista saadaan pieni verokertymä. Tästä ajatuksesta hän lienee ollut viime vuosikymmeninä kaikkein kuuluisin, sillä Ronald Reagan ei koskaan väsynyt toistelemaan sitä ja muistuttamaan, kuinka jo keskiaikainen arabi ymmärsi tämän faktan.

Jussi Sinnemaa