Kirjoitan Spotify- musiikkipalveluun hakuasanaksi Palestine. Ruutuun ilmestyy soittolista Palestine Sounds. Siitä on hyvä aloittaa.

Äitini, toimittaja Mariam Leander (aikaisemmin Mirjam Majava, os. Mirja Lundberg) nukkui viime tammikuussa pois 73 -vuotiaana, nopeasti edenneeseen sairauteen.

Äidin viimeisenä iltana kutsuin muutaman ystävän sairaalahuoneeseen juomaan viiniä, kuuntelemaan musiikkia – ja keskustelemaan. Tunnelma oli rauhallinen, äiti unessa lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta. Hän nautti suuresti hyvästä musiikista, viinistä, fiksujen ihmisten seurasta, ja yhteiskunnallisista keskusteluista.

Puhuimme vuoteen äärellä myös äidille niin rakkaan Lähi-idän ja erityisesti Palestiinan asioista. Lupasin silloin itselleni, että käyn joskus läpi hänen ihmeellisiltä matkoiltaan kertynyttä aineistoa, runoja, proosakatkelmia, lehtijuttuja ja muistiinpanoja.

Ensimmäinen Lähi-idän retkemme vuonna 1989, pian vanhempien avioeron jälkeen, suuntautui Egyptiin. Kolusimme äidin kanssa Kairon museoita, basaareja, koptilaisia kirkkoja ja hevossiittoloita. Pyramideilla tarjottiin turisteille mahdollisuutta ratsastaa talutettavilla hevosilla. Ratsastuksen opettajanakin työskennellyt äitini huomasi, että yksi hevosista oli upea arabi- rotuinen ori ja maksettuaan hiukan ekstraa hän kiitolaukkasi yksin orilla aavikolle. Huolestunut hevosen vuokraaja oli jo hälyttänyt poliisit paikalle, kun äitini tuli takaisin hevosesta ja aavikosta hurmioituneena.

Olin tuolloin 12-vuotias ja Egyptin ihmeet tekivät suuren vaikutuksen. Kheopsin pyramidin sisällä minulle nousi yllättäen kuume ja hourailin kuin faaraon kirouksen saaneena pari päivää.

Äitini lähti pian pyhiinvaellusmatkalle Israeliin. Olimme liittyneet ortodoksiseen kirkkoon pari vuotta aiemmin. Pyhiinvaellus osui ensimmäisen Intifadan aikaan, ja äiti heräsi tuolloin myös alueen poliittiseen todellisuuteen.

Asuin 90-luvun alun isän luona. Äiti jatkoi matkojaan Lähi-idässä. Ne vaikuttivat toinen toistaan jännittävämmiltä, vaikka en ihan ymmärtänytkään todellisia riskejä. Äiti oli kokenut reissaaja, ja vaikutti selviytyvän tilanteesta kuin tilanteesta. Yleensä hän liikkui yksin. Ehkä hurjimmalta kuulosti ex tempore taksimatka Ammanista Damaskokseen ilman Syyrian viisumia, jonka kuitenkin entuudestaan tuntemattomat ystävälliset matkakumppanit järjestivät rajalla.

Huolimatta kristillisestä vakaumuksestaan, äiti arvosti suuresti Islamin uskoa, samoin kuin muutakin syvällistä elämänviisautta. Hän ei hyväksynyt uskonnoilla perusteltua epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa. Runous oli äidille islamia, kristinuskoa ja muitakin kulttuureja ja elämänkatsomuksia yhdistävä kieli. Omien kokemustensa ja havaintojensa lisäksi hän perehtyi syvällisesti Lähi-Idän historiaan ja poliittisten konfliktien taustoihin.

Äitiä ihmetytti monien kristittyjen osoittama varaukseton sympatia Israelin valtion palestiinalaispolitiikkaa kohtaan. Merkittävä osa järjestelmällisestä sorrosta jo vuosikymmeniä kärsineistä palestiinalaisista on kristittyjä ja he tarvitsisivat kipeästi apua ja tukea uskonsisariltaan ja veljiltään.

Ehkä räikeimpinä epäkohdat näyttäytyivät äidin toiseen Intifadaan, 2000-luvun alussa, ajoittuneella matkalla Betlehemiin. Äitini kirjoitti, kuinka oli kuullut useita kirkon työntekijöitä ja nunnia surmatun. Kristuksen syntymäkirkkoon matkalla olleita nuoria oli ammuttu kirkon edessä olevalle aukiolle. Äidin ollessa kirkon tornissa, alkoivat Israelin armeijan pommitukset, jossa tuhoutui iso osa läheistä sairaalaa.

Hän teki tältä matkalta ottamistaan valokuvista näyttelyn. Lisäksi hän teetti kristuksen syntymäkirkosta ottamistaan kuvista postikortteja, joita myymällä hän pyrki tukemaan palestiinalaisia. Hän halusi tehdä Betlehemin kärsimyksen näkyväksi myös suomalaisessa joulunvietossa.

Erityisen voimakkaan oikeudentunnon omaavalle äidilleni kokemukset palestiinalaisten hädästä olivat lähes ylitsepääsemättömiä. Varjot seurasivat häntä myös Suomeen, jossa katusuluilta ja taistelualueilta otetut kuvanegatiivit katosivat mystisesti valokuvaliikkeestä. Israelin lentokentillä ja muissa turvatarkastuksessa äitini sai kokea usein nöyryyttävää kohtelua.

Äiti valmisteli lyhyempää ajankohtaisjuttua Tel Avivin Euroviisuihin liittyen, ja kokosi aineistoa laajempaa kirjahanketta varten. Valitettavasti molemmat työt jäivät kesken. Tel Avivissa äitini huomioi, kuinka sapattikäytännöt olivat tiukentuneet rajusti verrattuna aikaisempiin vierailuihin. Hän valitteli ekstremismin leviämistä, ja tunnisti hyvin sen vaarat kaikissa lähi-idän uskonnollisissa suuntauksissa.

Puoli vuotta ennen poismenoaan hän vieraili viimeisen kerran rakkailla paikoillaan Gornyn luostarissa, Betlehemissä ja Ramallahissa. Aavikon tuulet puhalsivat hänet täyteen intoa ja toimintaa, vaikka liikkuminen kotimaassa olikin ollut hiukan kankeaa. Hän myös kertoi haluavansa tulla haudatuksi pyhälle maalle, mutta käytännön syistä hänen leposijansa on Helsingin ortodoksisella hautausmaalla.

Äitiä leimasi kyky innostua valtavasti, toisaalta myös aallonpohjat olivat syviä. Lähi-idän rinnalla Vienan-Karjala ja Venäjän luostarit vetivät häntä puoleensa. Äidin isän suku oli Karjalasta kotoisin ja hautapaikka karjalaisten runonlaulajien monumentin vieressä tuntuu sekin kodikkaalta.

Antti Majava

Lisää lukemista? Palaa verkkolehden etusivulle tai lataa PDF-muotoinen näköislehti.